Sata vuotta

Minulla on ollut tapana viedä jonkun kerran vuodessa kynttilät Loviisan muistokivelle poisnukkuneiden muistolle. Omaisteni haudat ovat muualla. Sisareni huolehtii Lahdessa vanhempieni haudalle niin kukat kuin kynttilät. Tänä vuonna halusin sytyttää heille joulukynttilän omalle ikkunalaudallemme, havupedille. Näen lepattavan liekin ja samalla se muistuttaa rakkaistani. Ihmettelin kun kynttilä palaa ja palaa sammumatta. Mieheni olikin laittanut loppuun palaneeseen enkelilasiin patterilla toimivan kynttilän. Se on kestänyt kohta kaksi kuukautta. 
Olkoon se liekkinä myös satavuotiaalle Suomelle ja varsinkin omalle isälleni, joka tänään täyttäisi sata vuotta ja äidille, joka jo edellisenä sunnuntaina olisi viettänyt 95 vuotisjuhlaa, jos he vielä eläisivät. Isäni kuoli 36 vuotta sitten ja äidin kuolemasta on kuusi vuotta.

Suurin osa sisaruksistamme kokoontui eilen Tampereelle veljeni luokse muistelemaan vanhempiamme ja kertomaan kukin omista lapsuusmuistoistaan. Se oli runsauden päivä kaikella tapaa. Saimme kuulla asioita, jotka olivat jo unohtuneet tai joita emme olleet edes tienneet. Nauroimme paljon. Tunsimme ihanaa lämpöä ja yhteenkuuluvaisuutta. Osalla meistä on hyvin erilaisia ajatuksia elämästä ja uskostam mutta sellaiset asiat olivat nyt taka-alalla. Olimme vain joukko Mairen ja Yrjön lapsia, miniöitä ja vävyjä. Päätimme jatkaa näitä kokoontumisia ja tehdä niistä perinteen. 

Juttelimme myös sukuluettelon päivittämisestä. Joillekin veljille on syntynyt paljon lastenlapsia ja jopa lastenlastenlapsia. Vuosia sitten tekemäni luettelo on jo aikaa sitten jäänyt vajavaiseksi.

Luin tapaamisessamme kuusi vuotta sitten kirjoittajakurssilla kirjoittamani kirjeen. Tehtävänantona oli ollut kirjoittaa kirje joko elävälle tai kuolleelle ihmiselle, joka on rakas. Olin kirjoittanut isälle. Se on pitkä kirje, täynnä rakkautta ja kertomusta isän ja perheemme elämästä. Siinä oli asioita, joita nuoremmat sisareni eivät tienneet. On hyvä kertoa näitä, kun vielä muistamme. Kukaan ei tiedä miten pitkä aika kullakin on näitä vielä kertoilla.

Jukan ja Tiitan pöytä oli levitetty isoksi ja silti sinne ei mahtunut kaikki tarjottava. Heti tullessamme notkuva ruokapöytä odotti katettuna. Tiitalla oli höyryävä lohikeitto ja kaikenlaisia tykötarpeita. Söin peräti kaksi lautasellista keittoa ja sen kruunasi vielä Tiitan tekemä ihana ruisleipä ja Lean sillisössö, kuten hän herkullista sillisalaattiaan kutsuu.
Sisaret olivat leiponeet runsaasti kaikkia herkkuja ja Tiitallakin oli tehtynä valtava täytekakku. Minä vein tuliaisiksi kellarista hilloja ja mehuja ja meren antimia ja Muurlan lasisen kynttelikön. 
olin etukäteen pyytänyt Lean tekemään puolestani leivonnaisia korvausta vastaan. Hän ei kuitenkaan koskaan ottaisi mitään itslleen, lahjoittaa vain, Eeva-Maria jakoi tekemänsä kortin kullekin ja siinä Lean saama teksti oli juuri tähän tilanteeseen sopiva. Kortissa kehotettiin ottamaan vastaan toisen antama lahja ilolla, koska se tuottaa myös antajalle iloa.
Tässä meillä monella onkin oppimista, ettei aina ajattelisi vastalahjan antamista.

Vasta iltamyöhällä olimme kotona ihanista kokemuksista rikkaina ja kaiken lisäksi kassit täynnä yli jääneitä herkkuja.

Silmät, sielun peili

Aika kuluu yhä kiihtyvällä vauhdilla ja tuo mukanaan sellaista, mitä en tahtoisi. En ole kuukausiin suonut ajatustakaan blogille. Muut asiat ovat olleet listassa ensimmäisenä. Sitä listaa en tosin itse laatinut. Lyhyehkön ajan sisällä on silmiin tehty useita operaatioita. Yksi leikkaus on vielä edessä. Olen saanut huomata miten tärkeitä silmät ovat. On syytä kiittää Jumalaa niistä ja kaikista lääkäreistä, jotka ovat tutkineet, leikanneet ja laseroineet.  Sekin on valtava asia, että glaukooma löytyi reilu 10 vuotta sitten ajoissa ja siihen tuli ensin lääkkeet ja kun se ei riittäänyt, muu hoito. Liian moni on sokeutunut, kun salakavala tauti on edennyt liian pitkälle, kun se ei anna itsestään oireita.
Kuinka totta on että silmät ovat sielun peili. Niistä näkee onko ihmisessä ketään kotona, näkee paljon muutakin. Suora katse kertoo rehellisyydestä. Yleensä. Pälyilelvät silmät jotakin muuta. Kaikkea voi harjoitella ja kaikessa pluffata.  Sittenkin on niin että vaikka ihminen sokeutuisi, ei hän menetä mitään todellisesta ihmisarvostaan. Hän on silti Jumalan kuva.
Leikkauksen jälkeen on näkökentässä ollut kuin sakeaa harmaata lumisadetta. Oli aikoja, jolloin lukeminen sujui vain suurennuslasin avulla. Vieläkin niitä ns. kelluja on silmissä ajoittain varsin runsaastikin, riippuu kai tipan laittamisesta, mutta näen jo paremmin. Kun lääke loppuu, uskon että vaivatkin ovat poissa.
Leikkauksen jälkihoidon tippoja on laitettava vielä toista kuukautta 
silmiin ja ne aiheuttavat edelleen ikäviä sivuvaikutuksia mm. pahoinvointia ja ehkä siitä johtuu myös verenpaineen heittely. Maanantaina oli verenpaine 64/24 ja pulssi 111. Siitä se heilahti jonkin ajan kuluttua liian korkeaksi ja seilaa päivittäin ylös ja alas. Olen tilannut jo lääkärin, kun läheiset ovat huolissaan. Myös kuukausia kestänyt flunssa on hankaloittanut elämää ja vienyt voimia. 
Tämä riittäköön selitykseksi, kun ruutu on pysynyt tyhjänä.

Ulkoilu on jäänyt postin hakemiseksi laatikosta ja pariin lyhyeen pyrähdykseen.Tänään tein ensimmäisen varsinaisen lenkin sauvojen kanssa. Tunti hurahti aurinkoisella jäällä naapurin Liisan kanssa sauvoessa ja rupatellessa. Kotiin palattua odotti uunissa muhinut maukas kaalilaatikko ahnasta syöjää. Täytyy sanoa, että kyllä myös lepo maistui.

Lepäämisen lisäksi on ollut suunnaton nautinto, kun olen neulonut 
nukenvaatteita. Ne ovat keveitä ja nopeita tehdä. Eivät rasita sydäntä. Ajatus lähti lapsenlapsen pyynnöstä. Emilia halusi että teen nukelle sukat. Nyt niitä sukkia on runsaasti ja lapasiakin. Valmiina on iso korillinen pipoja, neuletakkeja, housuja, paitoja, kaulaliinoja ja liivejä. Viime aikoina on syntynyt yhtenäisiä settejä. On kiva leikitellä väreillä ja malleilla. Mitään kuvioneuleita en sentään tee. Tänään tuli valmiiksi neuletakki, jossa on huppu. Se on ensimmäinen yritys sitä lajia. Tulos ei ihan tyydyttänyt, mutta seuraavasta tulee parempi.
On mukava katsella kuinka innokkaasti lapsenlapset leikkivät nukeilla ja pukevat niille neuleita. Aika monta nuken vaatekertaa löytyi tyttöjen joulupaketeista ja silti kori on vielä täynnä! Neuloin silloinkin, kun näkeminen oli tosi hankalaa. Se oli lepoa ja vei ajatukset muualle.

Koti on jäänyt vähälle huollolle näinä kuukausina. Sänky on kutsunut useammin kuin siivoaminen. Kirkas aurinko paljastaa pölyt nurkista. Ystäväni kehotti vetämään verhot ikkunan eteen. Vielä tulee aika, jolloin voimat palautuvat ja näen taas kirkkaasti. Siihen asti kuljen kuin hapuillen Luojan ihanassa  luonnossa ja katselen sitä ikäänkuin kalvon läpi.
Oikeastaan koko elämä on asioiden katsomista kuin kuvastimesta, mutta kerran näemme Hänet kasvoista kasvoihin.