maanantai 10. lokakuuta 2016

Syksyn väriloisto

Syksyinen aurinko helotti ihan kuin kesällä, eikä tuuli haitannut metsässä, suhina kuulosti musiikilta. Oli ihana kulkea luonnossa lauantain rauhassa. Punaiset ja herkullisen makeat ja auringon kypsyttämät puolukat odottivat poimijaa. Ahmin niitä kaksin käsin suuhuni. Kyllä myös ämpäriin meni jokunen, mutta parasta herkkua on syödä puolukat metsässä suoraan varvuista. Söinkin varmaan litrakaupalla. Olin polvillani mättäällä ja nautin. Mikähän puutos minulla lienee, kun joka syksy on äärimmäinen tarve niitä suorastaan ahmia.

Muutama viikko sitten olin viikon puhdistautumiskuurilla Hirvensalmen Perinnepirtissä. Sielläkin päivittäisillä kävelyretkillä herkuttelin puolukoilla. Ystäväni keräsi minulle kaksi sangollisen punaista herkkua talven varalle. 
Silmäleikkauksestani oli kulunut vasta  vähän aikaa, siksi minun oli kyykittävä varoen. Myös ohjelmaan kuuluvat täristysliikkeet oli jätettävä. Savusaunaa ei mikään estänyt. Aamullakin istuttiin ystävän kanssa lauteilla, vaikka löylyä ei voinutkaan heittää. Hiki alkoi silti virrata. Maailmaa tuli myös parannetuksi ja savusaunan rauhoittava tunnelma talletetuksi. 
Puhdistumisviikon aikana juotiin erilaisia juomia. "Jälkiruuaksi" puuron tai keiton jälkeen oli pahanmakuisia suoloja. Ne liuotettiin veteen. Vettä oli pakko hörpätä päälle, että sai maun hälvenemään. Joiltakin ne jäävät juomatta, ei sentään meidän ryhmässämme keneltäkään. Paikan omistaja kertoi että jotkut kaatavat niitä kukkaruukkuihin ja orkideat ja saniaiset vaiviutuvat ja saattavat jopa kuolla. Kukat eivät puhdistautumista tarvitse, Luonto osaa ottaa juuri oikean ravinnon. Ihminen hoitaa usein kukkiaan ja eläimiään paremmin kuin itseään.
Mietin miksi tullakaan hoitoon, jos ei käytä kaikkea tarjolla olevaa hyödykseen. Jotkut ovat menneet kauppaan ostamaan lenkkimakkaraa. Eräs mies lähetettiin kotiin tällaisen jatkuvan herkuttelun vuoksi. Kurssi on ammattitaidolla suunniteltu ja hyöty tulee omaa itseä varten. 
Puhdistuminen tekee hyvien vaikutustensa lisäksi myös kipeää, kun kuonat alkavat irrota kehosta. Puhdistuminen jatkuu vielä kotonakin riippuen siitä, miten hyvin jaksaa luennoilla oppimaansa ottaa elämäntavakseen. Kuonan irtoaminen tuntuu varsinkin isoissa lihaksissa, joskus ihan sietämättömänä kipuna. Ne tulevat aaltoina. Onneksi välillä on pieni tauko. Minulla on vaatinyt suurta ponnistelua kestää sellainen. Joku saattaa oksennella tai ripuloida.Sitä en ole kokenut.
Jo monena syksynä olen ajanut Hirvensalmelle ja ensi syksyllekin on paikka varattuna.

Luonto valmistautuu talvea varten. Lehtivihreä on varastoitu juuriin ja värit maalaavat maiseman uusiksi. Keltainen, oranssi ja punainen hehkuvat vihreiden kuusten ja mäntyjen välissä. Maassakin on ruskaa. Suu ahmii puolukoita ja silmät ihanaa luontoa. Mustikoitakin on vielä paljon, mutta sateet ovat huuhtoneet niistä maun. Puut suhisevat ja metsä tuoksuu. Kaakattava hanhiparvi lentää yli ja järjestäytyy muuttomatkalle. Luonto tarjoaa elämyksiä ja kokonaisvaltaista hoitoa. Välillä voi istahtaa sammalen peittämällä kivelle juomaan päiväkahvit. Luonnossa kaikki maistuu uskomattoman hyvälle. Huomaamatta kuluu tunti ja toinenkin. Voima virtaa sisimpääni ja kuitenkin väsyn. Mikä paradoksi. Kyykkiminen ja tarpominen väsyttää ja vievät voimat, mutta sisäinen voima vahvistuu luonnon syleilyssä.
Jokainen ihminen tarvitsee kosketusta luontoon. Monelta se jää saamatta. Moni jopa pelkää metsää. Loviisan rannikolla metsät ovat vaikeakulkuisista kivikkoa. Sinne ei moni viitsi lähteä rypemään. Asfaltti on helpompaa ja tutumpaa kulkea.

On kerättävä monenlaista varastoa vuoden pimeintä aikaa varten. Se tulee joka vuosi, sateet, myrskyt ja pimeä, vaikka auringon hehkuessa ei sellaista edes ajattele.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Vilaus vain

Olen saanut pyyntöjä kirjoittaa vähän useammin blogiini ja aiheitakin on annettu. Kirjoittamattomuus ei ole kuitenkaan aiheista kiinni. Niitä olisi ihan liian kanssa. Vika on aivan muussa. Tuntuu että joku on varastanut päivistä tunteja, ne kuluvat liian nopeasti.
Viimeksi kirjoitin sisarenpojan häistä. Juhlia on ollut sen jälkeen monia, häistä hautajaisiin ja rippijuhlat vielä päälle. Sisareni vihittiin Hollolan vanhan pappilan pihalla ja sulhasen isä oli vihkijänä. Hääjuhlaa jatkettiin sisätiloissa. Ne olivat herkät ja ikimuistoiset häät.
Ensi vuonna tulee 50 vuotta, kun kirjoitin omiin häihimme laulun. Se laulu lähti kulkemaan häistä toisiin ja sitä on laulettu lukemattomissa häissä. Sisareni mielestä laulu ei sopisi heidän häihinsä, kun heillä on jo ikää kertynyt ja laulussa puhutaan nuorista. Mutta katsellessani punaiseen pukeutunutta sisartani kävelemässä käytävää pitkin kohti hääalttaria, näin nuoren hehkeän naisen, upean hääparin!
Rakkaus tuo nuoruuden takaisin.
Viides lapsenlapsistamme pääsi tänä kesänä ripille. Siihen hetkeen latautuu paljon, päällimmäisenä  rukous hänen elämänsä puolesta, että hän löytää oman paikkansa ja saa elää turvassa ja onnellisena. Se ei ole mikään pieni pyyntö.

Kesä kääntyy jo syksyksi. Koulut alkoivat. Lastenlasten lomapäivät mummolassa ovat mukava muisto. Kun yhdet lapset lähtivät, oli toisia tulossa, parhaimmillaan viisi tyttöä yhtä aikaa. Nukuttiin teltassa muutama yö. Edellisestä kerrasta on  minun osaltani jo kauan, lapsilla saattoi tämä kerta olla ensimmäinen. Sateiset säät estivät lopulta ulkona yöpymisen. Niin mukavaa se kuitenkin oli, että siirsin teltan sisälle ja kolme tyttöä nukkui siellä lähes viikon. Retkitunnelma säilyi vaikka ei kuulunutkaan linnunlaulua telttakankaan läpi niin kuin ulkona. Teltta on hetivalmis-mallia, eikä tarvitse sisällä mitään tukia, ulkonakin pohjan reunakoukut riittivät.
Lapsilla syntyi monta maalausta ja leipomiset löysivät tyytyväiset suut. Taikinaa oli mukava maistella, itse tehty on aina parasta. Aadan mielileipomus on mokkapalat. Sen valmistuksessa kävi vähän hassusti, kun nostin koukut ylös koneen käydessä. Saimme molemmat makeat täplät kasvoille ja essuun. Kirpputorireissut kuuluvat ehdottomasti mummolassa olemiseen. Sieltä löydetylle koirille piti mummon neuloa tassuihin töppöset ja  nukeille monenlaiset vaatteet.
Marjat ovat kypsyneet ja lähes kaikki on säilöttynäkin, omenat valmistuvat parhaillaan. Simo ehti kerätä kirsikatkin talteen ennen variksia. Viime vuonna kisan voittivat varikset. Näissä säilömisaskareissa on ollut jo melkein pakkotyön makua. Pari kertaa tulivat veljeni keräämisen apuun. Niinä kertoina minun aikani meni keittiössä ruokahuollon parissa. Mukavaa tekemistä on onneksi myös ollut välttämättömien töiden lisäksi. Onneksi. Välillä on ollut pakko ottaa päivänokoset jaksaakseen. Eläkeläisen upea etuoikeus.
Tytär valisti minua ettei säilöminen ole mikään pakko, pensaat vaan matalaksi! Tuskin kannattaa ainakaan kellari ja pakastin täyttää piripintaan, kun itse tarvitsemme niin vähän. Hänestä on
hullun hommaa käyttää tähän vähiä voimiaan, kun vaivalla täytetyt pullot ja purnukat lähtevät kuitenkin muiden mukaan. Mutta kun on ILO nähdä kellarin hyllyt täynnä monenlaisia kesän makuja.  Vielä jaksoin ahertaa... On ilo myös antaa niitä kyläilemään mennessään, mehupullo on monelle mieluisampi tuliainen kuin kukkakimppu.

Tänä kesänä ovat kahvihetket pihakeinussa olleet vähissä. Tänään otimme vahingon takaisin ja
istuimme kuppi kädessä nauttien loppukesän lämmöstä. On hyvä välillä rauhoittua. Seurasimme
kesän lihottamaa oravaa syöntipuuhissaan. Ketterästi se vilisti puiden runkoja pitkin, välillä etsi nurmikolta tammenterhoja. Varpuset ovat kyllästyneet odottamaan makupaloja, kun niin harvoin kesän mittaan kahvittelimme, eikä niitä nyt tullut ainuttakaan. Tuntui ihan oudolta, sillä viime kesänä ne lehahtivat heti lähettyville, kun kupit kilisivät.
Mikään ei säily muuttumattomana, en minä itsekään.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Vihreää

Aikaa on vierähtänyt taas melkoisesti. Kesä on tullut. Heleä vihreä valloitti maiseman. Se lehahtaa aina hetkessä salaa niin raikkaana ja toivoa täynnä. Mielestäni se on kesän ihanin vihreä ja antoi upeat puitteet sisarenpojan hääjuhlalle. Ne eivät olleetkaan mitkään tavalliset häät. Morsian oli Thaimaasta. Hän on paitsi rakas myös erittäin kallisarvoinen, sillä sulhanen oli joutunut maksamaan hänestä vanhemmille 45000 euroa myötäjäisiä. Vihkiminen suoritettiin varman päälle, ensin keväällä maistraatissa, sitten oli tämä kirkollinen hääjuhla Suomessa ja marraskuussa on tulossa Thaimaassa vielä kolmannet häät budhalaisin menoin. Vahvat ovat siteet. Häihin on menossa sukulaisia ja ystäviä, kutsuttuja on tuhatmäärin, kun kaikki kyläläiset kutsutaan. Se olisi mieleenpainuva ja ainutkertainen tapahtuma, mutta taitaa jäädä osaltani haaveeksi. Pitkä matka ei ole minun juttuni.
Pappi oli konfirmoinut aikanaan sulhasen ja hänet haluttiin vielä eläkeläisenä vihkimään parin. Hän puhui koskettavasti ja huomioi puheessaan myös vanhemmat ja sisarukset ja perinteen merkityksen. Hän muistutti vakaumuksen tärkeydestä ja erilaisuuden kunnioittamisesta toinen toistaan kohtaan. Se on tärkeä neuvo, kun kulttuuri ja uskonto ovat niin kaukana toisistaan.
Valkoinen väri korosti morsiamen kauniin ruskeaa ihoa. Laahus ja pieni huntu täydensivät hihattoman puvun. Pari oli ihan 
henkeäsalpaavan upea. Nuoruus ja kauneus on voittamaton yhdistelmä.
Mutta vielä vaikuttavampi oli morsiamen käyttäytyminen. Kun sulhasen mummo tuli toivottaman onnea, morsian polvistui hänen eteensä ja kiitti häntä sulhasesta. Juhlan kuluessa kiitokset saivat myös sulhasen vanhemmat ja mummo uudelleen. Heidät istutettiin rinnakkain tuoleille ja morsian polvistui heidän eteensä, siveli heidän jalkojaan,  kumarsi kädet yhteen liitettyinä, antoi kullekin ruusun ja vielä halasi heitä. Jokainen sai vuorollaan saman kohtelun. Sanoja en kuullut, mutta en olisi niitä ymmärtänytkään. Hän kuitenkin kiitti uusia sukulaisiaan näin kauniisti. Ilman heitä ei olisi sulhastakaan. Vielä juhlan loppupuolella näin morsiamen polvistuneena mummon eteen. Siinä kulttuurissa on vanhemman kunnioittaminen arvossaan.

Sisareni oli tyttäriensä kanssa valmistanut monenlaiset hääherkut. Salaatit ja pikkupurtavat tekivät kauppansa, varsinkin lihapullat. Kaikkea oli tehty valtavat määrät ja vaikka niitä nautittiin innokkaasti, jäi paljon kotiin vietäväksi jatkojuhliin. Kahvin kanssa tarjottiin useaa sorttia herkullisia täytekakkuja. Vaati valtavasti työtä ja aikaa tehdä tällaiset juhlat. Sali oli koristeltu upeasti ruusuin ja koivunoksin. Jokainen sai muistoksi pöytäliinaan kiinnitetyn hääpinssin ja tietysti hääkarkin värssyn kera.

Oli monenlaista ohjelmaa. Juhlapuheen piti sulhasen äiti. Naapurin sisarukset muistelivat menneitä aikoja. He olivat koonneet kaiken paperille ja yksi heistä luki kirjoituksen. Sulhasen opettaja ala-asteelta oli kutsuttu häihin ja hän piti erittäin monipuolisen puheen, mikä valotti todella hyvin niin sulhasta kuin sitä aikaa minkä he viettivät yhdessä opiskellen ja "kehityskeskusteluja" käyden. Siihen aikaan se tarkoitti jälki-istuntoa. Osa puheesta oli käännetty englanniksi, että morsian pääsi vähän asioista perille. Opettaja oli kehystänyt kolme valokuvaa muistoksi kouluajoilta. Ihmetystä herätti hänen kertomansa koulupäivien ohjelmasta. He tekivät monen kilometrin retkiä niin pyörillä kuin suksilla, yöpyivät teltoissa. Enää hän tekisi sellaisia ainoana aikuisena 28 oppilaan kanssa.
Oma nimeni oli painettu ohjelmalehtiseen runonlausujana. Lausuin vain kaksi runoa, kun ohjelmaa oli muutenkin runsaasti. Joku kertoi että olisi halunnut kuulla niitä enemmän. Sulhasen kaverit lauloivat kuorona kaikkien yllätykseksi Suvivirren. Odotimme heiltä jotakin räväkkää kronikkaa, mutta parempi näin.


Keväisen pitkän sairastelun jälkeen tein matkan kolmen lapsenlapsen kanssa Tukholmaan. Samalla vietimme Sirun syntymäpäiviä. Laivalla hänet kutsuttiin lavalle, tarjottiin käteen juoma ja laulettiin onnentoivotuslaulu. Se oli valtava ja jännittävä yllätys Sirulle, mutta mieluinen kerrottava koulussa kavereille. Toinen juhlija täytti vähän enemmän ja sai shampanjapullon lahjaksi.
Tukholma paljasti todella kesäiset kasvonsa. Matkan päätarkoitus tytöillä oli shoppailu. Tutustuimme silti suomalaiseen kirkkoon. Siellä oli alkamassa messu ja lauloin ensimmäisen virren seurakunnan mukana. Tunnistin seinällä olevan triptyykin loviisalaisen papin ja taidemaalarin työksi, vaikka en nähnyt vielä signeerausta. Käynti kirkossa oli kiva muisto matkalta.
Kuljimme monta tuntia liikkeistä toiseen ja etsimme Sirulle konfirmaatiomekkoa, mutta emme löytäneet sopivaa. Itselleni ostin taas mustavalkoisen 
mekon. Niitä on tänä keväänä tullut hankituksi jo monta. Mikä siinä onkin että sellainen tarttuu käteen.
Matka oli mukava ja aiomme ottaa sen uusiksi joskus.

Olen saanut viestejä, että pitäisi kirjoittaa useammin. Aina ei ehdi, on niin paljon muuta. Sairaus jätti jälkeen väsynyksenkin. Nyt jään odottelemaan ensi kuun matkaa Viipuriin. Teemme kurssimatkan sinne juhlavuotemme kunniaksi. Lastentarhanopettajaksi valmistumisesta on kulunut 40 vuotta. Ehkä kirjoitan sitten matkamuistoja, jos en ennen sitä muuta ehdi.







sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Pitkät viikot

Pääsiäisestä ja viimeisestä kijoituksestani on vierähtänyt kauan. Joku ystävä on kysellyt missä viipyy uusi teksti. Ei ole ollut aikaa kirjoittaa, eikä voimiakaan. Ensin oli täyttä ohjelmaa jälkikasvun kanssa, sitten alkoi flunssa vaivata. Sitä on kärsitty jo viikkoja. Kaikki voimat meni ihan tarkkaan. Sänky on ollut pitkään mukava paikka. Olen kuullut että tämä tauti näyttäytyy muillakin kavalana ja kestää kauan. Juuri kun luulee päässeensä siitä irti ja alkaa puuhailla vähän enemmän, se kaataa taas sänkyyn. Nyt on selviämisen vaihe meneillään.

Olimme ilmoittautuneet kauan sitten taideyhdistyksen matkalle Mänttään Serlachiuksen museon näyttelyyn. En halunnut sitä perua, kun kunto oli jo kohentunut. Silti lähteminen oli virhe...
Saksalainen Kiefer oli asettanyt esille valtavan suurikokoisia teoksiaan, joissa hän oli käyttänyt paksujen maalikerrosten lisäksi luonnonmateriaaleja, kuivattuja kasveja ja siemeniä.  Teoksissa oli 
myös käytetty lasia, piikkilankaa, sementtiä ja lyijyä. Hän osti teoksia varten erään kirkon lyijykaton. Lyijylevyistä valmistetyt työt vaikuttavat kevyiltä, vaikka materiaali onkin painavaa.Sitä taide onkin, illuusiota. Hän on ottanut teoksiinsa teemat Saksan ja koko Euroopan historiasta. Kipupisteet on kuvattu vaikuttavalla tavalla.
Minun ei olisi pitänyt lähteä mukaan, sillä tauti yltyi sietämättömäksi, vaikka olin mielestäni jo tervehtynyt. Kumma että vielä tässä iässä on kaikki opittava kantapään kautta.

Tämän viikon silmälääkärireissuun selvisin lähtemään terveenä. Huonoja uutisia tuli. Leikatusta silmässäkin on paine noussut. Nyt on tipat laitettava molempiin. Leikkaus taitaa olla edessä. Se selviää Hyksissä muutaman kuukauden sisällä. Coronaria lähetti minut sinne parempien asiantuntijoiden luokse.
Muuten oli reissu antoisa. Tapasin pari hyvää ystävää ja kiersimme erikoisia kauppoja. Hiusten hoitokin järjestyi. Nyt ovat kaksihaaraiset poissa. Parasta kuitenkin oli yhdessäolo. Asiat ja ajatukset saivat uusia suuntia. Toisensa kohtasivat kaksi ennestään toisilleen tuntematonta ystävääni. Valitsimme kohtaamispaikaksi Hakaniemen hallin kahvilan. Heti uusi ystävä tuntui tutuilta, totesi kumpikin. Hallissa on oma tunnelmansa ja tavaroiden runsaus. Joistakin en ollut kuullutkaan. Ostin Simolle gluteenittomia munkkeja tuliaisiksi. Ystäväni suositteli suolattuja sitruunoita. Ne ovat mainioita sekä lihan että kalan kanssa. Kokeiltuani tiedän.
Seuraavalla lääkärireissulla tapaamme taas, jos emme jo ennen sitä.

Hupsista. Miten nuo lastenlasten kuvat tuonne putkahtivat?  Opistossa harjoittelin kuvan siirtämistä kännykästä blogiin, mutta ne eivät näkyneet enää kotikoneella. Eivät näy vieläkään. Miten saisin ne pois?









































keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Hiljainen viikko

Palmusunnuntaista alkoi hiljainen viikko, Kristuksen kärsimystie. Ajatukset ovat Getsemanessa ja Golgatalla. Edes joskus pitäisi pysähtyä ajattelemaan sitä ainutkertaista tapahtumaa ja hiljentyä. Monissa kirkoissa on hiljaisen viikon jokaisena iltana ns. ahtisaarna, jossa luetaan juuri niistä tapahtumista. Se auttaa pääsemään irti arjesta. 
Joka vuosi odotan että tästä ajasta todella tulisi hiljentymisen ja rauhoittumisen viikko. Jossain määrin sen olen saavuttanut, mutta kaipaus rauhaan on silti vieläkin suurempi. Paasto auttaisi tässä, se olisi tarpeen kokonaisvaltaisen terveyden vuoksi. Onhan ihminen sielun, hengen ja ruumiin kokonaisuus ja kaikki osa-alueet ovat tärkeitä.

Meillä oli sunnuntaina vilskettä, kun kaikki lapset yhtä lukuunottamatta olivat perheineen paikalla. Mikaela tuli mummolaan jo perjantaina, eikä meillä sittenkään aika riittänyt kaikkeen mitä olisimme halunneet yhdessä tehdä. Kävimme heti uimassa ja pieni esikoululainen osasi jo upeasti sukellella ja uida syvällä. Olimme hakeneet koivun- ja pajunoksia ja niihin kiinnitimme upeita koristeita palmusunnuntaita varten, koska Mikaela halusi mennä virpomaan. Se tosin onnistui hänen osaltaan vasta Porvoossa, kun heillä oli kiire harkkoihin ja piti lähteä aikaisin kotiin. Oksia riitti myös serkujen virpomismatkalle.
Koristeiden kiinnittäminen oli sotkua aiheuttavaa askeretta, mutta ennen sunnuntaita saatiin kaikki siistiksi. Iltapäivällä lähti kuusi tyttöä suuren kuparisen pitopannun kanssa kierrokselle. Pikku Aada oli laulaa lurittanut jollekin virvottavalle. He saivat ällistyttävän suuren herkkumäärän, pannu piti käydä välillä jopa tyhjentämässä, muuten pursui yli. Saaliin jakaminen oli tarkkaa puuhaa, että jokainen sai yhtä paljon herkkuja. 
Virpominen on itäinen perinne, mutta siihen on nykyisin sekoittunut läntinen trulli-perinne. Palmusunnuntaina näkee noitia kulkevan talosta taloon, vaikka vanhastaan ei silloin pukeuduttu kuin omiin tavallisiin vaatteisiin. 
Noidat kulkevat taas uudestaan pääsiäislauantaina. Joillekin lapsille tällainen on hyvä keino ansaita ilmaisia namuja jopa kahteen kertaan. Ennen muinoin virpojille annettiin palkka vasta pääsiäisenä. Nyt se saadaan heti, kun sanotaan: "Virvon varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle" tai sitten joku muu loru.


Ehdin valmistaa valtavat määrät ruokia suurelle joukolle Mikaelan kanssa puuhailemisen ohessa. Kaikkea riitti, eikä paljon jäänyt tähteitä.
Tapaamisen pääasia oli tällä kertaa yhdessäolon ohella jakaa Simon isän maalaamat taulut lapsille. Haluttiin ennakoida, ettei sitten kun meistä aika jättää, tule hankalia tilanteita.Saattaa käydä niin, että taulujen joukossa oli ehkä monella sama mielitaulu, eikä siitä riitä kuin yhdelle. Sellaisia olivat ukin Ateneumin aikaiset alastonkuvat ja hänen omakuvansa. Arvostelijoiden kovasti kehuma oli myös hänen talvinen mäntymaalaus, jossa lumi on mestarillisesti tavoitettu kankaalle. Yksi tauluista oli kätevä, kun se oli maalattu molemmin puolin ja kehystetty sillä lailla että, kun kyllästyi naisiin rannalla, kääntää vain taulun toisinpäin ja tulee esiin kalastajaukko. Siksi Simo teki kuusi kasaa, johon laittoi kuhunkin vähintään kolme signeerattua työtä ja lisäksi muita E.J.Härkösen maalauksia, jotka olivat jääneet 
taiteilijan mielestä luonnosasteelle, eikä tämä  ollut niitä signeerannut. Minun mielitauluni on juuri tällainen signeeraamaton järvimaisema, mies veneilemässä. Miten voikin niin hienosti kuvata välkkyvän veden jo luonnoksessa. Tämä taulu jäi "hoitoon" meille, samoin kuin omakuva. Tuntuu kuin appiukko seuraisi katseellaan puuhiani. Katse seuraa koko ajan kulkuani. 
Kolme taulua jäi meille varustettuna uuden omistajan nimellä, ettei mummola muuttuisi ihan toiseksi. Tätä pelkäsi varsinkin Emmi. Mummola ei saa muuttua! Taulut takaisin.

Arpa on puolueeton jakaja. Arvan nostamalla jokainen sai selville oman kasansa. Kaikki olivat melko tyytyväisiä arpaonneensa. Aina on mahdollisuus tehdä taulusta kauppaa toisen sisaruksen kanssa, jos siltä tuntuu. Saattaa vaikka onnistaakin.
Taulut ovat arvokas muisto lasten ukista, jota kukaan heistä ei ole nähnyt, Simokin oli vasta kuuden vanha, kun hänen isänsä kuoli.

Ihmeellistä että tällä tavalla voi näkemättä tulla tutuksi ja elää jälkipolvien mielessä.







maanantai 14. maaliskuuta 2016

Uutta oppimassa

Sunnuntaina oli mahdollisuus oppia blogien tekemisestä uutta. Olin Valkon kansalaisopiston kurssilla. Meillä oli mukava opettaja, joka tuntui osaavan asiansa. Oli mielenkiintoinen kurssi.
Tein uuden blogin lähinnä sitä varten, että voisin sinne aloittaa omaelämäkerran kirjoittamisen. Se jää vain minun käyttööni ja työkaluksi. Olen kirjoittanut koneelle tekstejä jo noin 150 sivua, mutta voisin jäsentää tekstin uudelleen ja miettiä tarkemmin miten kaiken kirjoittaisi. Elämäkertaani ovat kysyneet jopa suvun ulkopuoliset henkilöt, sillä esivanhemmissani on kiinnostavia henkilöitä ja koskettavia tarinoita. Omaa historiaa minulla on vain vajaan 70 vuoden verran.
Sain joku viikko sitten sähköpostiini eräältä ystävältä monisivuisen kirjoittajanoppaan, en siksi, ettei hän uskoisi minuun kirjoittajana, vaan siksi, että voisin välttää kirjoittamisen karikot. Niin hän sanoi. Opasta hyödyntäen voisin aloittaa suuren urakan. 

Olen käynyt muutamia kirjoittajakursseja. Parissa niissä kirjoitettiin novelleja ja kolmas käsitteli monia erilaisia harjoitteita, tarinan kirjoittamista kuvasta ja muita annettuja aiheita.
Olen kirjoittanut elämässäni paljon, varsinkin kirjeitä ympäri 
maailman. Monet Venäjällä ja Virossa asuvat inkerinsuomalaiset mummot odottavat aina innolla kirjeitäni. Kirjoitan ne koneella ja se on ollut hyvää harjoitusta saada lisää nopeutta kirjoittamiseen.

Jo lapsuudessa aloin kirjoittaa runoja. Ne ovat muuttuneet osaksi minuuttani. Joskus illalla ei uni tule, kun runo juoksee mielessä ja se on saatava muistiin. Joidenkin kurssien vetäjien mielestä myös novellieni tekstit ovat runollisia. Se ei liene mikään haitta. 
Mitä enemmän kirjoittaa, sitä helpommaksi ja nopeammaksi kirjoittaminen tulee.
Isäni sisar on kirjoittanut oman tarinansa. Hän teki uniikin vihkosen, johon linkittyvät hänen vanhempiensa mielenkiintoiset vaiheet ja isäni ja hänen sisarustensa kokemukset. Sain lainata hänen kirjoitustaan ja nyt se on talletettuna koneelle. Voin hyödyntää hänen ajatuksiaan omassa tekstissäni. Osa asioista on minulle tuttua, mutta mukana on paljon myös
sellaista, josta en ollut kuullutkaan. Nyt kirjoitus saa laajemman yleisön, jos saan kirjoitukseni joskus valmiiksi ja jakoon.

Kurssilla yritin vaihtaa profiilikuvakseni alla olevan kuvan. Se ei jostakin syystä onnistunut ja alkuperäinen kuva poistui. Pitänee yrittää joku kerta uudelleen kuvan liittämistä.






keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Runokurssi

Taas on muistoissa yksi voimaa antanut viikonloppu runokurssilla Vivamossa. Tämä oli minulla jo 14. kerta. Olen kiitollinen kälylleni, joka jaksoi sitä mainostaa ja toistuvasti pyytää mukaan, vaikka olin hyvin vastahakoinen lähtemään. Ensimmäisen kerran jälkeen tajusin miksi hän pyysi. Siitä lähtien olen ollut kurssilla kahdesti vuodessa, menisin varmaan kolmannen kerran, jos niitä olisi. En ole katunut, enkä ole kertaakaan ollut poissa.
Mikä kurssista tekee niin ainutlaatuisen? Onhan vastaavia kursseja muuallakin. Minun ei tarvitse enää haeskella niitä. Löysin Vivamon. Vivamo hoitaa koko ihmistä. Hengellinen elämä on keskeisellä sijalla. Emme ole siellä omassa voimassamme, vaan suuremmilla käsivarsilla. Pari kertaa on messu, jossa saa lohtua ja virvoitusta. Siellä jo ulkonaiset puitteet antavat siivet runoille. Luonto on ihanan kaunis, se inspiroi. Järvi tuo maisemaan oman lisänsä.  Kävelyretkillä voi piipahtaa hiljaisuuden puutarhassa tai kivikirkossa hiljentymässä. Polun varrella on erityisiä voimalauseita kuten nämäkin: 

"Auta minua hiljaa lepäämään läsnäolossasi, tapahtuupa ympärilläni mitä tahansa. Silloin voin heittää kaiken huolen tehtävistä jotka minua odottavat, kaiken levottomuuden huomisesta, tulevaisuudesta. Sinä olet mukana menestyksissä ja vastoinkäymisissä."  Hiljaisuuden rukouksia

"Osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie. Tulen luoksesi niin kuin sairas tulee lääkärin luo. Anna, Herra minun sydämelleni rauha. Aamen." (Birgitan rukous)

Luonnossa ja yhteisissä kokoontumisissa on erityinen runoille altis ilmapiiri. Vetäjät osaavat asiansa. Ihmettelen kerta toisensa jälkeen miten taidokkaasti ja tuoreesti he tuovat esiin runouden monimuotoisuuden. Joka kerta opimme uutta. Esillä on joku suomalainen runoilija, kuulemme hänen elämästään ja tuotannostaan.
Teemme yleensä muutaman minuutin mittaisia harjoituksia, joskus aikaa tekemiseen on enemmän, jopa yön yli. Jokainen lukee vuorollaan sen mitä sai aikaan. Mitään pakkoa ei tässäkään ole, voi siirtää vuoron seuraavalle, eikä siitä tehdä numeroa. Joillakin on tarve tuoda julki myös kotona tehtyjä runojaan. Tiettyä perinnettä pidetään esillä ja muutamat kurssilla syntyneet tosi hyvät runot luetaan joka kerta. Siellä ei arvostella ketään, eikä kenenkään tuotoksia, ei saa vähätellä edes itseään. Yhteiset aplodit annetaan lukukierroksen jälkeen.
Tietysti voi käydä niin että joku saa aikaan ihanan helmen, eikä sen kuultuaan voi kukaan  hillitä spontaania iloaan.


Mukana on hyvin erilaisia persoonia. Jotkut ovat minun laillani jääneet koukkuun ja tapaan heitä kerta toisen jälkeen. Iloitsen että joistakin on tullut minulle hyvin läheisiä. Erityisen iloinen olen muutamasta erittäin monipuolisesta persoonasta. Heistä ja heidän lahjoistaan voivat kaikki oppia ja ammentaa itselleen aarteita. 
Runokurssilaisten tuotoksista on tehty useita antologioita. Viimeisimpään sain minäkin omia runojani mukaan.

Viime sunnuntain messun teksti puhui leivästä. Meille annettiin tehtäväksi tehdä leipäruno. Syntyi hienoja runoja. Jotkut valmistivat runossaan leipää juuren kanssa monivaiheisena prosessina. Minulle alkoi tulla runoa virren 197 sävelmään, Ajasta aikaan varjellut. Eräs moniosaaja lauloi virren messussa. Virrestä pidettiin ja joku pyysi sanojakin. Saaja oli nopea, jo parin päivän perästä hänellä oli virteen uusi melodia sävellettynä. En ole vielä kuullut, mutta hän lupasi laulaa sen minulle puhelimessa. Odotan sitä innolla. Nyt laulelen laulua vanhalla nuotilla. Tällainen virrestä tuli:



Päivä on työn ja toiminnan,
työhösi kuulutat meitä.
Itse sait taakan raskaimman,
kuljithan kärsimysteitä.
Eloa laariin korjataan,
kutsuna kuuluu aikanaan.
Osan niin ihanan annat.

Taivaasta tullut leipä on
parhaana mannana meille.
Armosta saamme sovinnon,
lahjana erehtyneille.
Leiväksi annat Sanasi,
puhdasta viljaa ruokasi.
Vaarojen ylitse kannat.


Leivästä riittää kaikille,
kerätään murenat, tähteet.
Vettä on janoavaisille,
avoinna elämänlähteet.
Kaikille kutsun kuulutat,
kätesi armoon ojennat.
Ikuisen elämän annat.


maanantai 29. helmikuuta 2016

Aurinko paljastaa

Olen varmaan pimeä tyyppi, kun rakastan alkutalven pimeyttä, varsinkin kun lumi on jo maassa. Sellainen valaiseva pimeys hoitaa. Kynttilät tuikkivat ihanasti hämyssä. Saan voimaa.
Viime päivien aurinko laittoi ajatukseni päälaelleen. Siitä en pidä kun koti näyttää siivoamattomalta kirkkauden päästessä joka nurkkaan. Auringosta pidän silti. Se tempaisi minut ulos. Säteet tunkeutuivat pölyiseen mieleeni. Ihana valkeus!
Toivoisin valkeuden paljastavan paljon muutakin pölyä. Oikeastaan se saisi paljastaa ihan visvan yhteisöstä, johon koko ikäni olen luottanut. Vinoutumat olisi saatava korjatuksi. Viime viikkoina tai oikeastaan jo paljon kauemmin on minulle tärkeitä uskonasioita perusteellisesti ravisteltu. Enää en löydä tutussa ja rakkaassa yhteisössä lapsuuteni uskoa, Sanan tukevaa jalustaa. Ihmisoppi on tullut Sanan tilalle. Arvot joihin turvasin, osoittautuivat joksikin aivan muuksi. Salakavalalla tavalla niitä on muutettu vähä vähältä siihen mittaan, etten enää aikoihin ole tunnistanut julistuksessa aitoa Sanaa, johon kiinnityin jo äidinmaidossa. Usko puristetaan tarkkoihin lokeroihin, tehdään omia vaatimuksia. Jumalasta tulee hyvin pieni. Tuntuu ettei Hänellä enää ole mitään virkaa, ihminen on nostettu jalustalle, Hänen tilalleen. Silti Jumala on ja Hänen tulee olla kaikkivaltias ja suvereeni.
Minun oli etsittävä totuutta uudelleen. Pitkäaikaiset ystävyyssuhteet uhkaavat mennä erilaisten näkemysten vuoksi hajalle. Kaikki eivät näe tapahtunutta muutosta vaarallisena.
Tässä myllerryksessä putosin hetkeksi pimeyteen. Onneksi Kristus otti kiinni, syliinsä. Hänen valossaan ja voimassaan on hyvä jatkaa, sillä Hän on Tie, Totuus ja Elämä. Uskon että Sanan kirkas aurinko valaisee yhä ja toivon että mahdollisimman monet sen valon löytävät. 

Lähdin merelle katsomaan verkkojen kokemista. Lumi välkehti miljardeina timantteina. Saaren läheisyydessä oli lisäksi safiireja ja rubiineja ja joitakin keltaisia topaaseja. Uskomattoman kaunista! Kalaakin tuli. Kulkeminen oli hankalaa auringon pehmittäessä pintaa. Olisi pitänyt ottaa sukset, kun lumi upotti. Kahlatessa keho sai tarpeellista rasitusta, oli aikaa ajatella ja kiittää. Ihanaa kun jaksan vielä tarpoa, nauttia ulkoilusta kaikkien aistien avulla. Meillä on upea maa, kaunis kaikkina aikoina.
Elämä voittaa. Valkeus.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Muistoja ja muistelemisia

Viime päivinä olen juuttunut neulomiseen. Se on rentouttava harrastus. Neuloessa voi ajatella kaikenlaista tai kuunnella ohjelmia. Kunpa vain kädet ja olkapää kestäisivät ja joku tekisi juoksevat työt. Kymmenen sukkaparia on valmiina. Lankoja on korissa odottamassa uuden työn aloittamista, kun edellinen valmistuu. Tarvitsin erityistä lankaa ja menin etsimään kapiokirstusta. Tiesin siellä olevan. Sitä en muistanut kuinka paljon lankoja oli, huomasin ettei olisi tarvinnut ostaa ollenkaan. Arkku oli ääriään myöten täynnä pussukoita ja laatikoita. Ne oli syytä käydä läpi. Kuinka olin voinut tällaiset aarteet unohtaa. Löytyi kaikkea muutakin kuin lankoja.
Siellä oli kansiossa hoitotestamentin lomake. Sehän pitäisi täyttää nyt heti vastaisen varalle, eikä haudata arkun pohjalle. Tyhjänä se on merkityksetön. Nytkään ei vanhuksilla ole kovin hyvää odotettavissa, saati sitten kun minusta tulee tosi vanha, varsinkin jos sairastun vakavasti. En halua mitään sellaisia hoitoja, mitkä vain pitkittäisivät kärsimystä silloin, 
kun toivoa paranemisesta ei enää ole. Tarvitsen vain hyvää perushoitoa ja kivunlievitystä. Siinä vaiheessa en voi ehkä enää itse hoidostani päättää. Nyt on ennakoitava tuleva tilanne.

Olin korjannut kaapin päältä paperikasan, kun oli vieraita tulossa ja sinne sekin unohtui. En ole niitä papereita kaivannut... Turhaa roinaa on valtavan paljon.
Tännekö olivat joutuneet vuosia sitten tekemäni riipukset ja avaimenperät, ne Simon ampuman hirven luista valmistetut. Niissä oli valtava hiominen, kun sen käsipelillä tein. Onneksi olivat tallessa. Ehkä tytöt haluavat itselleen muistoksi.

Arkkuun oli talletettu omalle isälleni tekemäni kortti, johon myös alakoululaiset Piio ja Pekko olivat tehneet omat tervehdyksensä kuvan muodossa. Vähän myöhemmältä ajalta on ekaluokkalaisen Sinin tekemä suurikokoinen kuvitettu kortti. Sen teksti sai kyyneleet silmiini. Pappa oli silloin jo hyvin sairas. Sini 
kiitti häntä huolenpidosta, mutta sanoi ettei tarvitse meistä huolehtia, Jumala pitää huolen. Pappa saa rauhassa levätä. Ihanaa että sain ne kortit takaisin isäni kuoleman jälkeen. Ihmeellinen rakkaus kosketti uudelleen vielä vuosikymmenien takaa.

Siellä oli myös laatikko täynnä lehdistä leikattuja mietelauseita ja sarjakuvia. Ne oli lajiteltu aiheittain ja laitettu kuoriin. Into oli tainnut hiipua, sillä päällä oli paksu pino lajittelemattomia sekalaisia leikkeitä . Mitä varten olin nekin ottanut talteen ja kerännyt jopa vuosien ajan. Joukossa oli varmaan helmiä, mutta miksi olin leikellyt niitä niin valtavasti, ottanut myös mitäänsanomattomia. Vai onko niin että aika on muovannut minua paitsi ulkoisesti, se on muuttanut myös ajatteluani. Nyt puhuttelevat toisenlaiset asiat. Leikkeet joutuivat paperinkeräykseen. Eivät tosin kaikki. Kymmenisen vuotta sitten oli Timo Mäkelän sarjakuva Minun elämäni Hesarin sunnuntainumerossa. Siinä oli melkein aina omaan elämääni istuvia sattumuksia. Kävin ne kaikki vielä läpi, samalla huomasin miten ajattelen monista asioista yhä vielä ja yhä enemmän sarjakuvan tavalla. Taidanpa ostaa kirjan, kun sellainen on tästä julkaistu.

Arkun arvokkain asia olivat isäni mitalit ja niihin kuuluvat plakaatit. Ne on syytä laittaa raameihin jälkipolven nähtäväksi. Isäni oli yksi heistä, jotka olivat vuosikausia itsensä uhraten varmistamassa meille vapaata isänmaata. Hänkin kantoi sodan arpia, niitäkin mitkä eivät näkyneet päällepäin.
Luulen että minäkin olen saanut soluihini muiston sodasta.








sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Tuulta päin

Lyhyt kipakka pakkaskausi kutoi viime kuussa paksut jäät ja Simo sai verkot jään alle. Toinen asia on kuinka kauan niitä voi siellä pitää, jos jatkuvasti on lämpöasteita ja jäät ohenevat vaarallisiksi. Olen saanut liian monena vuonna pelätä hänen putoavan heikkoihin jäihin. Hän on alkanut kuulla minua tässä asiassa, eikä enää riskeeraa. Tosin hän väittää ettei ole koskaan todella riskeerannut, vaikka kerran kelkka putosikin jään läpi ja vajosi pohjaan, mutta onneksi mies sentään pelastui. Keväällä vapaitten vesien aikaan kelkka naarattiin ylös ja sarvessa oli vielä tallella saalis muovipussissa. Aika hyvin se oli säilynyt, vaikka kelpasi enää kompostiin.
Onneksi tänä vuonna on saalista tullut jo runsaasti, eikä haittaisi vaikka kohta pitäisi ottaa verkot rannalle. Minua ei haittaisi... miehen saalistusvietti vaatisi 
kalastamista vielä kauan.

Sivusta seuranneena olen sitä mieltä että jokapäiväinen verkkojen tarkastus ja kalojen perkaaminen käy kovasta työstä, saa kädetkin haavoille. Simolle kalastus on kuitenkin aina upea kokemus. Hän jatkaa aurinkoisina päivinä merellä oloa pilkkimällä ahvenia. Ainoastaan perkaamisvaihe tuntuu toisinaan olevan hänelle liikaa. Kaloja pois jaellessa ottajia olisi kyllä enemmän niille peratuille kaloille...

Joskus minäkin vilukissa uskaltaudun mukaan verkkojen kokemiseen, mutta vain katsomaan. Rukkasia en voi riisua ja upottaa käsiäni jäiseen veteen.
Merellä tuulee melkein aina. Toissapäivänäkin oli melkoinen puhuri, vaikka maalla ei siltä tuntunut. Olin varustautunut kerrospukeutumisella viimaa vastaan.
Verkossa oli iso made. Sen irrottaminen on pakko tehdä paljain käsin. Minua värisytti vilu jo katsellessani, enkä voi käsittää miten hän kykenee päästämään verkosta monta kalaa. Joskus joku vonkale on sotkenut verkon sellaiseksi, että selvittelyyn menee valtavasti aikaa. Mies kestää sen valittamatta... palelemattakin? Joskus on pakko 
vaihtaa toinen verkko ja selvitellä sotkukset kotona.
Kun verkko on taas vedetty jään alle ja aukko suojattu levyllä, on toisen verkon kokemisen aika. Se on kauempana merellä. Simo hiihtää tai kulkee potkukelkalla nämä välit. Vaikka olin pukeutunut lämpimästi, en enää halunnut mennä niin kauas toiselle verkolle. Kotiin kävelemisestä sain tarpeeksi ulkoilua yhdelle päivälle. Poskia kuumotti ihanasti vielä pitkän aikaa. Liike on lääke. Kävelyä pitäisi harrastaa paljon enemmän.


Kala maistuu meille molemmille. Pilkkiahvenet hautuvat niin kauan miedossa lämmössä voin kanssa, että ruodot ja suomut pehmenevät. Se on herkkujen herkkua. Sitä on myös paistettu kuha ja hauki, myös siika ja made pannulla paistettuna ovat suosikkeja. Entä samat kalat uunissa smetanan kanssa kypsytettynä ja maustettuina suolalla ja currylla. Mateen mahapalojen sisään laitan homejuustoa ja rullaan ne ja kypsytän uunivuoassa kuorrutettuna smetanalla. Se on meillä yleensä vierasruokaa, koska niin monet siitä pitävät. Hyvää on myös uunissa paistettu lahna. Sen mäti on kamalan väristä raakana, mutta kypsänä oranssinkeltaista ja äärettömän herkullista. Meillä menee kahdestaan kerralla helposti isokin lahna, mutta mäti on tasattava tarkkaan molemmille. Madekeittoa pitää tehdä heti ensimmäisestä mateesta ja monta kertaa sen jälkeenkin. Simon bravuuria on tahnan teko mateen mädistä. Hän keittää aina myös mateen maksan ja syö sitä leivän päällä. Minulle se maisuu keitossa. Syksyisin Simo laittaa silakkaverkot, vaikka hän ei yleensä harrasta verkkokalastusta kuin jään alta. Silakkarullat ja paistetut silakat ovat hyvää vaihtelua kalaruokiin.
Jotkut kalastajat jättävät jään päälle lokkien nokittaviksi niin hauet kuin lahnat muka roskakaloina. Heillä ei ole ollut kunnon ruuanlaittajaa, jos sanovat herkkuja roskakaloiksi.

Meillä ei harrasteta mitään hienoja ja monimutkaisia kalareseptejä, vaan annamme kalan luonnollisen maun hurmata makunystyröitä. Usein riittää pelkkä suola voissa paistetun kalan mausteeksi.
Jos pitäisi sanoa mikä on parasta kalaruokaa, en pystyisi sanomaan. On ihana kun niitä voi vaihdella. Välillä voi ostaa jopa lohta ja graavata sen. Se tarttuu verkkoon niin harvoin.
Koskaan ei ehdi kyllästyä mihinkään kalaan.






perjantai 22. tammikuuta 2016

Tammikuun tarinoita

On jo kohta eletty kuukausi tätä vuotta. Kovat pakkaset tulivat ja paukuttavat nurkkia. Tarvitsen niitä voidakseni sulattaa pakastimen. Flunssa esti aikeet kuitenkin. Talvi ei ole vielä ohi, tulee uusia pakkasia. 
Tämä on ollut hieno talvi, vaikka lunta olisi saanut olla enemmän. Olemme säästyneet pahimmilta liukkailta ja vesikeleiltä. Ne ovat kamalinta talvessa.
Meillä on ulkona puinen, lukitsematon laatikko talvipakastimena. Eläimet eivät sinne pääse, eikä muillakaan ole ollut sinne asiaa. Kaikki on pysynyt tallessa. Laatikkoa käytetään tuotteiden esipakastamiseen.
Monta pakettia kalaa on nyt siirrettävä parempaan talteen, kun tulee lauhaa. Leivonnaiset on jo syöty. Huomenna teen uusia, kun on tulossa lapsia perheineen.

Olen saanut Virosta muutaman odottamattoman viestin ja niiden 
mukana on palautunut lähettämäni joulukortti. Yhden kortin 
mukana tuli lahjarahakin takaisin, saaja oli kuollut. Sisarentytär oli rehellinen, eikä itse pitänyt lahjaa. Joskus saan viestin kuolemasta muuta kautta ja jään ihmettelemään kuka sen joululahjan otti. Viime vuosina on tullut vähintään yksi kortinpalautus joulun jälkeen. 

Vuosia sitten kävimme eräässä Viron vanhainkodissa pari kertaa vuodessa. Ystävystyin erään mummon kanssa ja juttelimme paljon. Jätin kansliaan rahan sitä varten, että jos ystävä kuolee, he ostavat kukkasen haudalle. Eräällä käynnillämme oli veranta täynnä kukkia. Sain kuulla että tämä vanhus odottaa aitassa hautaamistaan. Silloin oli talvi ja aitta oli sopiva paikka odottaa. Pyysin nähdä ystäväni. Hoitajat aukaisivat aitan oven ja sytyttivät kynttilän ja jättivät minut aittaan. Sain hyvästellä ystäväni. Se oli syvä tapahtuma itselleni, vaikka ystävä ei siitä enää mitään tiennyt.

On aina erityinen kokemus, kun kuolema tulee lähelle. Silloin 
viimeistään huomaa ne vuodet, mitkä itse on elänyt ja sen miten 
vähän niitä on enää jäljellä. Arjessa ne vuodet muistuttavat monenlaisesta jo muutenkin. Välillä pitää leikellä tai muuten huoltaa, tutkia ja lääkitä. Kaikkea tulee.
Joskus ihan hätkähdän katsoessani peiliin: Maire - äitikö siellä onkin!

Myös onnentoivotukset laittavat ajattelemaan vanhuutta, ne jotka äskettäin kirjoitin 70 täyttäville ystäville. Onko heilläkin jo niin paljon ikää? Ei se näy. Minä olen ihan heidän kannoillaan, vaikka joskus mietin ihan tosissani, että milloin mahtaisin kasvaa aikuiseksi!





lauantai 9. tammikuuta 2016

Valo on voima

Lumi peitti vihdoin mustan maan. Valo lisääntyy. Päivä pidentyy. Nautin vielä tästä pimeästä ajasta, kynttilöiden tuikkeesta, hämärähyssystä. Nyt saan nauttia siitä levossa, se on pakkokin, flunssa iski. Toisaalta lepo on ihan mukavaa ja tarpeellista, kun viime viikot ovat olleet niin täysiä. Kyllä keho tietää ja toimii oikein!
Selvisin jäähallin kylmyydestä, mutta pari uimareissua oli varmaan liikaa. Tuli vilu, kun lapset eivät malttaneet lähteä ajoissa pois, enkä pakottanut heitä. Uimataitoa pitää kartuttaa, se on selvää. Parhaiten se sujuu leikkien avulla. Vesi antaa monet mahdollisuudet siihen. Serkusten iloa on aina mukava katsella. Mummo ei enää jaksa liikkua lasten lailla.  Mieluummin annoin altaan vesisuihkujen hoitaa kipeitä jäseniäni. Uinnin jälkeen otimme kunnon löylyt. Pienimmät siirtyivät heti alalauteille, kun isommat heittivät vettä kiukaalle.
Seuraavana päivänä tuli nuha ja lasten lähdettyä sain potea flunssan muut seuraamukset. Niitä parantelen levolla ja tropeilla.


Pakkanen oli odotettu vieras. Simo sai vihdoin verkot jään alle. Pakkasen pauke ja valtava tuuli eivät estä jäälle menoa, kun on tiedossa hyvää saalista. On tullut jo monta kuhaa muutamassa päivässä. Fileet odottavat pakastimessa sopivaa käyttöhetkeä. Päistä ja ruodoista keitin liemen keittoa varten. Vihdoin sai Simo nauttia myös kalapullista, joita on pitkään pyytänyt. Minulle ne eivät oikein maistu.

Meri on hieno paikka kaikkina vuodenaikoina. Vuosia sitten olen kiitänyt tuulessa luistimilla peilikirkasta jäätä pitkin. Tällaisia lumettomia ja kestäviä jäitä ei ole kovin usein. Levitin käteni ja annoin tuulen viedä. Se oli huima kokemus, ihana vapauden tunne, minkä haluaisin kokea uudelleen. Takaisintulo olikin haaste. Ehkä se on vertauskuva oikeasta elämästä. Haasteita ja upeita hetkiä on vuorotellen!
Yleensä merellä tuulee aina. Eilen oli ollut aivan tuuletonta, eikä pakkanen tuntunut niin kovalta. Oli Simon mielestä ehkä talven hienoin päivä. Hän lataa omat akkunsa jäällä, minä lataan ne nyt kirjoittamalla.
Menen kyllä jäälle mukaan katsomaan verkkojen kokemista, kunhan olen taas kunnossa. 



perjantai 1. tammikuuta 2016

Uusi vuosi

Mieli on toiveita täynnä
Sydämessä uuden pelko
Tuntemattoman kipu
Silti myös toivo
laajeneva toivo 
luottamus
Jumalan johdatukseen

Alkaneena vuonna
saan kulkea hyvät askeleet
Uskon että
voin kiertää kivikot
huomaan ajoissa rotkot
Janooni saan raikasta vettä
puhdasta ruokaa nälkään
Elämä voittaa
ja toivo

Loviisassa otettiin uusi vuosi vastaan jo kello 18. Kaupunki ampui näyttävästi raketteja. Kaunista. Kammoan silti raketteja, kovaa melua, ikävää katkua, rahojen lennättämistä taivaan tuuliin. Lisäksi ne aina muistuttavat paukkeen vuoksi sodasta.
Sota oli läsnä lapsuudessani, vaikka synnyin vasta sen jälkeen suurien ikäluokkien aikaan. Imin sodan kauhut äidinmaidossa, luin taistelujen kärsimykset isäni otsalta. 
Sakean tupakansavun seassa hengitin vieraittemme sotamuistot sisimpääni, vaikka he eivät olisi niitä sanoin ilmaisseet.
Suren niiden kahdeksantoista puolesta, jotka tänä vuonna saivat raketista silmävamman. (Luku on kasvanut koko ajan päivän edetessä.) Kuinka monta elämää on vuosien mittaan pimentynyt, sitä voi vain arvailla tai laskea tilastoista.
Veljeni varjeltui nuoruudessaan rakettikokeilujensa tuhoilta. Eräs sukulaiseni sokeutui, eikä jaksanut sokeana elää. Rakettien hinta on liian kova. Kannattaako sitä maksaa... Sivullisetkin saattavat joutua maksamaan.

Presidentti puhui kansalaisilleen viisaita. Toivotti myös Jumalan siunausta. Sosiaalisessa mediassa levisi puheen arviointi. Puhetta kiiteltiin. Ihmettelen että on myös sellaisia, jotka löysivät puheesta pelkkää moitetta. Ehkä arvokas toivotus kirvoitti näkemään vain pahaa. 

Välipäivät

Sain vauhtia joulun jälkeisiin päiviini. Emilia ja Erika pitivät siitä huolen. Seisoin kaukalon laidalla palellen, kun en uskaltautunut jäälle kipeän lonkan takia. Toisella kerralla varustauduin paremmin, sillä hallissa oli kylmempää kuin ulkona. Tytöille tuli hiki ja minä palelin. Taisin saada palelusta nuhan. Aivastuttaa.
Oli mukava nähdä miten heillä taito karttui ja rohkeus. He kasvattivat vauhtiaan koko ajan, tekivät monenlaisia kokeiluja, jalan nostoja ja pyörähdyksiä. Ovat varmaan katselleet jäätanssia televisiosta. Erikalla on vielä haastetta oppia luistelemaan ilman kärkipotkuja. Puolitoista tuntiakin oli heille liian lyhyt aika. Olisivat halunneet jäälle vielä neljännen kerran, edes ulkojäälle bliiiiis. Halli suljettiin uudenvuoden aattona jo kahden aikaan.


Rummikub on heidänkin mielipelinsä minun onnekseni. Pelikavereista on aina pulaa. Simo ei ole kiinnostunut pelistä. Haluan kehittää ajattelua.  Tässä sitä tarvitaan, hoksaamista. Ällistyttävän nopeasti tytöistä kehittyi taitavia pelaajia. Kohta päihittävät minut joka pelissä.


Laivasillalle oli kokoontunut valtavasti väkeä. Makkarat loppuivat kesken, kaikille tarjottiin sentään mehua pauhaavan musiikin säestyksellä. Me emme jääneet sitä jonottamaan. Menimme Onnelin ja Annelin puistoon melua pakoon ja odottamaan rakettien ampumista. Valleilla oli hyvä katsella pimeällä taivaalla tuikkivia raketteja. Emilia peitti korvansa ja painautui minuun kiinni, kun pauke alkoi. Naapurin koira ujelsi ja halusi pois. Aikanaan myös meidän Böna pelkäsi raketteja ja etsi kotona hiljaisimman kolkan minne piiloutua.
Pimeässä illassa kuljimme ulkona taskulamppujen kanssa. Hiekkavallit muuttuivat jännittäviksi paikoiksi pimeydessä. Oli haastavaa kiipeillä, kun ei aina nähnyt mitä huipun takana oli. 
Toivon heille molemmille läpi elämän hyviä näkymiä  jokaisen huipun takana.

Iltasatu oli luettava tietysti aina. He kyselivät serkkujensa iltarukoukset ja tahtoivat kuulla ne kaikki. Osaavat ne jo itsekin. Sitten mietittiin mistä kaikesta voisi tänään kiittää.
 - Siitä kun saa olla mummolassa ja pääsi luistelemaan.