Palautteita

Eräs ystäväni kirjoitti runokirjan ja lahjoitti sen minulle.  Hän oli saanut minun molemmat runokirjani jo aikaisemmin. Tuulen sylissä - kirjasta hän antoi hyvin yksityiskohtaisen palautteen, lähes runo runolta jotain mainiten.  En osannut sellaista odottaa. Jälkimmäisestä hän ei ole juuri mitään kommentoinut, ei ainakaan kirjallisesti.
Sitä en osannut odottaa, että hän kaipaa tarkkaa kirjallista arviointia omasta kirjastaan vieläkin, vaikka jo soitin hänelle heti kirjan luettuani ja kehuin sitä. Kovin seikkaperäinen kommentointi on tällä hetkellä minulle toivoton yritys. Siihen ei riitä aika eivätkä sanat. Uskon ettei sellaiselle ole edes tarvetta. Kaiken lisäksi runo muuttuu jokaisella lukukerralla riippuen mielentilasta. Sekin vaikuttaa runon sisältöön, kun kuulee mitä kirjoittaja on itse ajatellut runoa tehdessään, vaikka runo olisikin minulle merkinnyt aivan muuta.
Minusta palautteeksi riittää että ihmettelin kirjoittajan taituruutta ja runojen upeita kielikuvia. Kirjeessä myös kerroin, että pidin hänen kirjastaan esitelmän kirjallisuuspiirissä. Kerroin kuulijoiden hyväksyvistä reaktioista ja tietenkin omista ajatuksistani runoja lukiessani. Olin iloisesti yllättynyt miten hienon kirjan hän teki. Toivon että hän on nyt tyytyväinen saamaansa palautteeseen.

Tietysti palaute olisi minullekin mieleen, jokaiselle on. En vaadi sitä keneltäkään. Iloitsen vain.
Kerran olen saanut outoa palautetta ja se johtui varmaan kateudesta. Muuta selitystä en keksi. Kirjaa ei voisi kuulemma kenellekään lahjoittaa kun se ei ole edes Finlandia - palkintoa saanut, on vain typerä omakustanne. Sellaisen lausunnon voi jättää omaan arvoonsa.
Silloin tiedän että runot ovat liikuttaneet syvältä, kun huomaan lukijan itkevän. Sama runo saattaa koskettaa kahta ihmistä aivan erilailla, eikä siinä ole mitään outoa. Jokainen peilaa runoissa omaa elämäänsä. Edes runon kirjoittaja ei voi tietää mikä asia nostaa kullekin esiin tunnemyrskyn.
En olisi koskaan osannut odottaa näin suurta palautusten tulvaa. Niitä kuullessa tai lukiessa tunnen että kirjan julkaiseminen kannatti.

Upea syksy

Aurinko hellii meitä taas.  Viikonloppuna meillä oli kaksi lastenlasta. Tokaluokkalainen ja jo rippikoulun käynyt sopivat leikeissään hyvin yhteen. Isolla tytölläkin oli lupa leikkiä pienen seuralaisen kanssa. Hän nautti siitä. Sanoi sen ihan ääneen. Oli mukava seurata kun he leikin avulla kävivät läpi elämän perusasioita, nukkeleikeissä opettelivat toinen toistensa kanssa elämistä ja konfliktien hoitamista. He lensivät etelään ja uivat Välimeren aalloissa. Itämeren aallot kutsuvat häntä ihan oikeasti parin viikon päästä, kun me yhdessä matkustamme Tukholmaan. Olin saanut lahjakortin matkaa varten ja tarvitsin kaverin. Jasmin lupautui innolla. Kysyin mitä hän sanoo toisille serkuilleen, kun pääsee mummon kanssa matkalle. "Nopeat syövät hitaat," hän vastasi.
Yhden yön jälkeen iso tyttö Jasmin lähti kotiin.  Pienempi sai mummon kokonaan itselleen. Ukkiakin tarvittiin sunnuntaiaamun kalareissulle. Emilia pyydysti 3 kalaa ja ukki vain yhden. Puolenpäivän aikaan veimme hänet kotiin ja jatkoimme syntymäpäiville.

Se oli pikainen käynti. Oli mukava tavata entisiä opettajia Kellokosken ajoilta. Aika on riisunut meitä jokaista. Juhlittava täytti jo 85 vuotta ja hänen askeleensa on käynyt kovin hitaaksi. Iloisten kasvojen tuike oli kuitenkin entisenlainen.

Matkaa oli jatkettava, kahdet syntymäpäivät odottivat Kirkkonummella, vävyn ja lapsenlapsen. Siellä tapasimme taas myös Emilian ja hänen Erika-siskon. Sini tyttäremme oli leiponut taivaallisen hyvää voileipäkakkua ja hatun muotoisen täytekakun, onhan juhlittava Sadekin oikea hattutyttö. Hän oli ostanut Turkin matkalta itselleen hienon vaalean liilan hatun.
Äitini ihmetteli aikanaan minun leipomuksiani ja ruokiani, mistä olen oppinut niitä tekemään, kun hän mielestään ei ollut osannut opettaa. Saman jouduin toteamaan ihmeissäni nyt tyttäreni kohdalla...

Kotiin palatessa ihailimme valtavan suurta kuuta. Se tuntui olevan epätavallisen iso. Oli kuulemma kuunpimennyksen aika tulevana yönä. Sitä emme nähneet, mutta nauroimme kuun eteen kulkevia pilviä, jotka tekivät aivan kuin viikset kuulle tai silmälasit hetken päästä.
Aamulla paistoi aurinko ihanasti ja lähdimme sauvakävelylle.  Kuljimme harjun kautta kaupunkiin ja toista tietä takaisin. On hyvä nauttia syksyn mahtavista päivistä, kun ei tiedä koska ne syyssateet tulevat.

Kuvia taas esille

Elokuussa oli taideyhdistyksen oma näyttely galleria Theodorissa. Siellä oli kolme työtäni, joista yksi jatkoi matkaa maaseudun näyttelyihin.
Viime talven piti seurakunnan kanttori/kuvataiteilija maalauskurssia. Pari viikkoa sitten hän halusi esitellä töitä seurakunnan syyskauden avajaisissa. Vain kolmen osanottajan töitä oli tuotu näyttelyä varten ja vain kaksi meistä oli paikalla niitä esittelemässä.
Ensin kanttori luki pätkän samasta kirjasta, jota hän käytti maalausten innoittajana kurssilla. Sen jälkeen laitettiin soimaan musiikki ja me kaksi harrastelijaa näytimme yleisölle vuoron perään maalauksia. Niistä sitten valittiin muutama ripustettavaksi seurakunnan tiloihin näyttelyksi. En ole vielä nähnyt onko niitä ripustettu ja missä ne mahdollisesti ovat.
Yleisö piti esityksestä saamastamme palautteesta päätellen. Ihmettelin miten kirkkoherra arvasi mitkä työt olivat minun omiani.

Tällä viikolla sain puhelinsoiton eräältä loviisalaiselta taidevaikuttajalta. Hän kertoi, että ns. taidetalo Almin käyttö on muuttumassa ja nyt kaupunki pitää ensi kuun alusta siellä näyttelyn, johon kootaan teoksia taideyhdistykseltä ja kameraseuralta ja pari kookasta taulua tulee taiteilija Riitta Nelimarkalta ja Ilona Valkoselta.
Minunkin pitäisi muka tuoda sinne maalauksia. Tyrmäsin ajatuksen heti, mutta hän osasi suostuttelun taidon. Niinpä vein sinne yhden noin kymmenen vuoden takaisen melko ison maalaukseni. Minua kehotettiin jättämään työni heti ensimmäiseen huoneeseen, vaikka muut maalaukset olivat takahuoneessa. Työn vastaanottaja ihastui maalaukseni sinisiin värisävyihin ja halusi sen siihen tiettyyn paikkaan. Vielä ei näyttelyä ole ripustettu. Toivottavasti muutkin ripustajat ovat maalauksen paikasta samaa mieltä.
Valitettavasti kuva ei toista maalausta ihan sellaisena kuin se on. Liitin kuvaan alla olevan runon.

 

Kaislojen takana

Kaislikko paljastaa
ei päästä läpi
Ei vielä

Unen raja
todellisuuden heijastuma

Voimavärit kutsuvat
kohti uutta
kulkemaan veden päällä
rohkeasti
Kehottavat
kurkottamaan kohti taivasta
lentämään sineen
luomaan uutta

jo tänään

 

Kehon ja mielen virkistystä

Vietin viime viikon Perinnepirtissä Hirvensalmella. Ravinto oli yksinkertaista, mutta tarkkaan harkittua ja oikein ajoitettua. Se alkoi aina hapatetuilla kasviksilla tai yrteillä. "Jälkiruuaksi" oli lusikallinen hoitoa tukevia mineraaleja. Sekoitimme sen veteen. Tehon kyllä huomasi viikon aikana monin tavoin kehon puhdistumisena.
Joka ilta nautimme savusaunasta ja jotkut kävivät välillä uimassakin. Ainoa "shampoo" oli merisuola. Se teki ihon ihanan pehmeäksi, hiusten pesussa oli sen kanssa totuttelemista. Aamulla istuimme uudelleen lempeässä jälkilämmössä löylyä heittämättä ja samalla paransimme maailmaa. Saunan mustuudessa me kaikki näytimme yhtä kauniilta.
Aikaisin aamulla olimme jo juoneet hoitavat suolavedet ja hapatteen ja lähdimme saunan jälkeen luontoon. Pihamaalla oli mukava herätellä keho tärisyttävillä liikkeillä ja lähteä lenkille ja puolukoita syömään. Ystäväni lenkkeili poimuri kädessä ja sai saaliikseen viikon aikana viisi sangollista puolukoita ja lisäksi mustikoitakin piirakkatarpeiksi, kaikki vieläpä perattuina. Sellaiseen saavutukseen ei kipeä lonkkani olisi millään antanut mahdollisuutta, hyvä että sain noukittua herkullisen makeita marjoja mahani täyteen. Lisäksi lääkäri soitti lonkasta, määräsi lääkkeet ja kehotti lepäämään. Lepo taisi jäädä ystävälläni haaveeksi. Minä jouduin ottamaan nokoset useaan otteeseen joinakin päivinä.

Keskellä päivää oli parituntinen terveysluento. Sen aikana nautittiin erilaisia hoitavia nesteitä viittä eri lajia. Vetäjällä on vankan koulutuksen tuoma ehtymätön tiedon varasto ja ihmeellinen muisti.  Hän on itse paras todiste terveellisen ravinnon vaikutuksista.
Vielä neljännellä käyntikerralla Perinnepirtissä sain kuulla uutta tietoa ja kertaus vahvisti aikaisemmin kuultua. Uutena asiana opin että myös tammi on oivallista teenä ja havujuoman osana. Meillä oli tarkoitus kaataa suuri pihatammi, kun se on niin roskaava! Soitin äkkiä miehelle, ettei hänelle vain tulisi mieleen kaataa puuta sillä aikaa kun minä olen poissa. "Harmi etten ehtinyt kaataa," oli hänen vastauksensa...
Kotiin tultuani hän kuitenkin auliisti leikkasi oksia parille ystävälle ja minulle kuivatettavaksi juomia varten, vaikka hieman naureskelee innostustamme.

Viikko vierähti liian nopeasti. Nyt on itse huolehdittava siitä, että osaan valita viisaasti oikeat ja terveelliset ravintoaineet, etten taas lipsu epäterveelliseen suuntaan. Olisi hyvä myös oppia löytämään jokapäiväiseen elämään terveyden rakennusaineiksi luonnon aarreaitasta yhä enemmän terveellisiä kasveja. Sen olen Elämänantajalle velkaa.

Sukua läheltä ja kaukaa

Loviisaan kokoontui suuri joukko, yli 30 henkeä Stenroth-sukuun kuuluvia sukulaisiamme kulkemaan esi-isien jalanjäljissä. Tuntemattomien ja jo tutuksi tulleiden osanottajien lisäksi oli Simon kaksi sisarta, heidän serkkunsa tytär, poikamme Pekko ja Piion poika Benjamin. Pojat olivat korvaamattomia apulaisia tarjoilussa ja kahvinkeitossa.

Tamminiemen huvilat on rakennuttanut sukuun kuulunut Björksten. Paikka toimii nykyisin leirintäalueena ja rakennukset hotelli- ja huoltotiloina. Juuri sieltä retki alkoi ja kiersi hautausmaan kautta Malmgårdin kartanoon, jonka isäntä, kreivi Creutz on samaa sukua. Hän esitteli upean kartanonsa ja kertoi sen historiaa. Myymälässä oli mahdollisuus ostaa tilan valmistamia tuotteita. Loviisan museon kautta retki jatkui takaisin Tamminiemeen, jossa odotti ruokailu. 

Minä en päässyt retkelle mukaan, kun osakseni lankesi tarjoilun järjestäminen, hirvikeitto. Sitä oli kaksi 10 litran kattilallista. Leivän päälle oli mätitahnaa ja graavilohta tai juustoa. Kahvia ja leivonnaisia odotellessa kuunneltiin esitelmiä. Osallistujat olivat tyytyväisiä retken antiin ja myös tarjoiluuni. Monet kävivät erikseen kiittämässä. Minun voimilleni ponnistus oli hieman liian suuri, terveyteni reistasi. Ruuan ja tykötarpeiden lisäksi piti tuoda astiatkin kotoa. Keittoa ei voinut tarjoilla retkuista pahvilautasista, piti olla posliiniset. Mukit olivat sentään kertakäyttöiset, samoin leipälautaset. Viininjuojille oli oikeat jalkalasit.

Se oli uskomattoman iso puuha. Selvisin kuitenkin hengissä. Ehkä en enää moiseen ryhdy. On mukavampi kestitä kotona läheisiä sukulaisia, omaisia. Jo nimi kertoo, että he ovat omia, tärkeitä ja rakkaita. Lähisuku ja sen vaaliminen on kaikkein tärkeintä. Siinäkin tunnen itseni puutteelliseksi.

Suvun ja sen historian tuntemisella on myös paikkansa. Sitä en kiellä. Varsinkin poikamme Pekko on kiinnostunut siitä. Hän lukee mielellään sukukirjaa ja löytää sukulaiseksi jonkun kuuluisuuden, kuten Renny Harlinin tai jonkun muun, kenet milloinkin. Minustakin on ollut mukava tutustua vuosittain tehdyillä retkillä eri paikkoihin ja kuulla sukuun kuuluvien elämänvaiheista. Niin monenlaisia ihmisiä on lähtöisin samasta kantaisästä. 

Oikeastaan sukuahan me kaikki ihmiset olemme, jokainen meistä on lähtöisin samasta Aatamista ja 

Eevasta.

Turvapaikka

Maapallo on turvaton. On sotia ja kaikenlaista sortoa. Pakolaisia vyöryy Eurooppaan. On velvollisuus auttaa hädänalaista, mutta mikä olisi oikea tapa. Pelko valtaa mielet niin heillä kuin meilläkin. Löytyykö vieraasta maasta turvaa ja elämisen mahdollisuuksia? Millaiseksi muuttuu oma maamme kaiken jälkeen?

Meilläkin on omat turvapaikantarvitsijamme, vanhukset. Usein he ovat turvattomina omissa kodeissaan, kun eivät enää pysty hoitamaan itseään, eikä ole paikkaa minne mennä. Monella ei ole ketään, kuka auttaisi. Jonot hoitopaikkoihin pitenevät koko ajan. Kohta suuret ikäluokat tarvitsevat hoitoa. Riittävätkö resurssit?
Nytkin ovat vanhukset jopa hoitolaitoksissa lähes heitteillä, kun henkilökuntaa on liian vähän. Saimme nähdä tästä välähdyksen sukulaisvierailulla eräässä palvelutalossa.
Hoitajat kulkivat kiireissään vanhuksen luota toisen luo, mutta olisi tarvittu lisää käsipareja moneen asiaan. Edes kesäaikaan ei kukaan joutanut ulkoiluttamaan vanhuksia. Omin päin ei päässyt ulos, vaikka jalat olisivat kantaneet. Muistisairaiden takia ulko-ovet olivat lukittuina.
Miltä tuntuisi istua pyörätuolissa pääsemättä omin avuin liikkeelle? Olisi vessahätä, mutta sinne pääsyä pitää odotella jopa niin kauan, että kaikki ehtii tulla housuihin. Tuntui pahalta katsella tällaista. Ei ihme että koko taloon oli pesiytynyt tietty vahva tuoksu. Taloon tullessamme se iski vasten kasvoja ja tuntui ihan salpaavan hengen.

Mummoja ja pappoja istui apaattisen näköisenä päivähuoneessa odotellen seuraavaa ruokailua. Ne taisivatkin olla päivän ainoat tapahtumat aamu- ja iltatoimien välillä. En nähnyt kuin yhden naisen yrittävän keskustelua toisen kanssa. Muut istuivat vaiti. Pelkään että virkeä sukulaisemme muuttuu tässä ympäristössä samanlaiseksi.
Tämä oli vain nopea näkeminen, mutta se herätti. Ehkä heillä on toimintaakin vanhusten kanssa, mutta me näimme vain hetken arkirutiinien karusta todellisuudesta.

Vanhuksen ääni on liian hiljainen, eikä hän osaa vaatia. Sellainen ääni ei kanna päättäjille asti. Kauhistuttaa oma tuleva vanhuus, eikä siihen ole enää pitkä aika...