Loviisan viikko

Tänään sataa lotisee, kuten säätiedotus ennusti. Tiesi sen etukäteen taas kerran.
Eilen oli hautovan kuuma päivä. Minulla oli tapaaminen torikahvilassa. Oli tarkoitus kirjallisin keinoin ja muistojenkin avulla avata Loviisaa, onhan menossa jokavuotinen Loviisan oma viikko. Tilasin viinerikahvit ja omistaja toi ne pöytään. Luukulle ei ollut asiaa. Siellä parveili valtavasti mehiläisiä. Ehdotimme huitomisen sijaan pyydystä. Siihen ei kahvilanpitäjä suostunut, nehän kuolee siihen. Hän syö joka vuosi 12 kiloa hunajaa ja haluaa syödä sitä edelleenkin. Viereisen pöydän mies oli kuullut saman tarinan jo kymmeniä kertoja ja alkoi jo väsyä siihen. Moinen mehiläisten parveilu taitaa karkottaa asiakkaat. Heitä ei siellä meidän lisäksi ollut. Joku kävi luukulla ja lähti äkkiä pois. Mekin joimme hätäisesti kahvimme naakkojen vielä naakiessa herkkuja jalkojen juuressa. Oli pakko mennä pitämään palaveria muualle. Runda Munkenin pihalta löytyi suojainen ja mukava paikka mehulasin äärellä.
Tiistaina, Loviisan päivänä, oli kaupungissa täysi hulina. Kaupunki tarjosi ohjelmaa ja monet muutkin osallistuivat tarjontaan. Elokuvan innostamana tehty Onnelin ja Annelin puisto oli yksi suosittu tapahtumapaikka. Siellä sai kuvauttaa ilmaiseksi itsensä erilaisina kirjan hahmoina reikätaulun takana. Tarjoilu pelasi myös. Olin unohtanut koko päivän samoin kuin illalla olleen tapahtuman, jossa kriitikko arvioi taideyhdistyksen näyttelytöitä. Minulla oli kolme työtä esillä ja sain pyyhkeitä mustista raameista, mitkä söivät taulujen tehoja. Minusta ne olivat juuri sopivat. Tauluja hän ei moittinut. Yksi tauluista jatkaa maakuntakierrokselle.

Jokaisella palaveriin osallistujalla oli paljon muistoja Loviisasta, kaksi naista oli täällä syntynytkin. Minun ensi päiväni Loviisassa alkoivat vauhdikkaasti vuonna 1973. Olimme muuttaneet omakotitaloon ja lapsille piti saada hiekkalaatikko. Kärräsin siihen hiekkaa, mutta sitten tulikin pikainen lähtö synnytyslaitokselle. Kolmannesta lapsestamme tuli loviisalainen, vaikka piti Porvoossa käydä synnyttämässä. Eikä hänen nimekseen tullut Loviisa, kun hän syntyi muutamaa päivää aikaisemmin. Tyttärelleen hän antoi toiseksi nimeksi muistona lapsuuskaupunkinsa nimen.
Juteltiin mielenkiintoisista loviisalaisista persoonista. Niitä tuntui riittävän. Minullekin eräs soitti kerran aamupuolella yötä ja pyysi etsimään itselleen vaimoa. Hän antoi ihan puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa löydettyäni sopivan. Oli kielen sekamelska, hän aloitti ruotsilla, välillä puhui saksaakin ja suomea myös. Mies kertoili elämäntarinaansa ja minä kuuntelin. Olisi ehkä pitänyt laittaa heti puhelu poikki, mutta haistoin hyvän novellin aiheen. Tunnistin miehen ja oli outo tunne seurata vuosien mittaan hänen elämäänsä. Minua hän ei tuntenut, oli vain summittaisesti valinnut numeron yön yksinäisinä tunteina.
Ilma alkoi viiletä ja piti vetää hartioille suojaa. Kotiin pyöräillessä tuli ihan vilu.

Perjantaiksi oli luvattu sateita ja päätimme käyttää hyväksi kuivan sään. Olimme tällä viikolla saaneet viime hetkellä kaikki karviaiset ja mustat viinimarjat talteen. Paljon oli jo tippunut maahan. Nyt niistä ei enää olisi ollut mitään kerättävää, kun tuli ihan rankkasade. Simo kaivoi perunoita ja saikin melkein kaikki säkkeihin ennen hämärää. Minä keräsin omenat ja haketin ne vuoroin perunanvarsien kanssa.
Tänä vuonna ei omenoista ole muuta kuin harmia, ovat aivan täynnä toukanreikiä. Tällaista ei vielä ole meille sattunut. Koko sato pitää hävittää. Se vähä mitä niissä on haukattavaa maistuu pahalle. Säästyn hillon keitolta. Aina on asioissa jotakin hyvää. Vielä on jäljellä muutama purkki viime vuodelta ja niitä en jakele pois. Onhan säilöntää riittävästi ollutkin. Sadan pullon raja tuli täyteen ja ylittyy roimasti, sillä vielä on pensaissa paljon punaisia viinimarjoja. Ne sentään kestävät sateet.
Kunhan minäkin kestäisin vielä muutaman maijallisen keittämisen...

Kesä jatkuu

Simo alkoi jo kuokkia perunoita säkkeihin. Maa on kohta liian kuivaa ja kovaa, jos ei sadetta tule. Minä kerään jatkuvasti marjoja. On jo kiire saada sato talteen. Varsinkin karviaiset janoavat vettä ja alkavat tippua alas. Onneksi koko kesä ei ollut näin helteistä. Monen mielestä alkukesä oli kamala. Minä en valita, mutta suon muille mielelläni nämä kuumat päivät.
Marja-aika on herkkujen ihana varasto. Ohi mennessäni kouraisen marjoja suuhuni. Kiertelen pensaalta toiselle maistellen eri makuja. Tankkaan vitamiineja. Viherherukat ja keltaiset vatut eivät heti olleet suosikkejani. Nyt olen oppinut maistamaan niidenkin hienon aromin.

Vuosia sitten ystäväpiiriimme kuului  eräs Aino mummo. Hän on jo kauan sitten kuollut, mutta vanhanakin oli tomera täti. Kovan elämän eläneenä hän tiesi, että perheenäideillä on kädet täynnä työtä ja hän halusi osaltaan auttaa. Samalla hän sai sisältöä yksinäiseen elämäänsä. Hänellä oli tapana mennä lapsiperheisiin leipomaan. Meillekin hän tuli kerran tekemään pullataikinasta ihania raparperinyyttejä. Hänellä oli mukana oma esiliina ja myös huivin hän kietoi päähänsä. Eikä hän tehnyt mitä tahansa pullataikinaa, vaan todellista herkkua. Joskus myöhemmin onnistuin jäljittelemään sen makua, mutta enää en saa syntymään sellaista taikinaa.

Ainolla oli omat tapansa toimia. Yksi niistä oli jokaisen piirakan ja pullan tarkka laskeminen. Hänen piti saada tietää kuinka monta kymmentä kutakin lajia oli tullut. Mielellään hän kertoili saaliinsa määrää seuraavassa paikassa.
Aino tuli mieleeni, kun kellarissa laskin omaa saalistani, hillopurkkeja ja mehupulloja. Silloin muinoin vain hymyilytti Ainon puuhat.  Nyt nauroin ihan ääneen itselleni. Minunkin täytyy saada tietää aherrukseni tulos. Nyt hillopurkkeja on valmiina 41 ja pulloja 83. Ehkä pääsen pulloissa sataan, ehkä en. Joku viisas sanoisi, että huvinsa kullakin.

Monenlaista hellettä

Monen odottamat helteet tulivat juuri, kun minulla on kiireisin aika, enkä ehdi rannalle lojumaan. Oikeastaan en siellä muulloinkaan loju. Vähempikin kuumuus kyllä riittäisi hellan äärellä. Mehustan ja pullotan. Sain keräämisapua muutamalta sisarukseltani ja pojaltamme Sakulta. Se oli touhukas ja mukava lauantai. En ehtinyt pensaisiin, kun minulla riitti mehustumisen lisäksi puuhaa väen ruokkimisessa ja juottamisessa. Meitä oli kymmenkunta henkeä. Kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä. Kolmeksi päiväksi tuli mehustettavaa. Kellarissa on noin 60 pulloa mehuja ja lisäksi mustaherukkahyytelöä lauantain saaliina. Koko ajan kerääntyy lisää. Tein mustien marjojen jälkimehusta aivan ihanaa kiisseliä, kun lisäsin siihen kourallisen metsämansikoita.

Se viikonloppu oli todella täynnä ohjelmaa. Perjantaina tuli vieraaksi kuoro Virosta. Meillä yöpyi neljä naista. Sunnuntaina jumalanpalveluksen ja lounaan jälkeen kuoro lähti kotimatkalle Mariasisarten kautta. Yhteisö on pieni, vain kaksi sisarta. Sisaret olivat heidät kutsuneet, kun olivat kuulleet, että sunnuntaina seurueeseen liittyi myös Haapsalun piispa, kanttorin mies. Piispa piti hyvän saarnan kolmekielisessä jumalanpalveluksessa.
Lauantaina en kiireiltäni päässyt kuoron konserttiin, kun hoitoon tuli Mikaelakin. Sain kuulla kuitenkin konsertin YouTuben kautta. Vaikuttava esitys!

Hellehatun suojassa kerään taas uusia marjoja säilöttäväksi. Naakka yrittää osingoille vattupuskiin. Hätistellen sen pois. Haluan vatut  kuningatarhilloon. Simo on ahkeroinut mustikoita. Lisään siihen myös mansikoita. Talletin ne mansikka-aikaan pakastimeen juuri tätä varten. Kuningartarhillo on todella hillojen kuningatar.
Säilömisten lomassa levitän narulle lakanoita, mankeloin ja petaan sänkyjä uusia kävijöitä varten. Puuha ei lopu, mutta tämä on elämää.

Huomenna menemme tapaamaan Venäjältä Helsinkiin tulevia ystäviämme. He ovat kahden päivän matkalla. Yritän miettiä kuumeisesti mitä annamme lahjaksi eräälle ystävälle, joka aina muistaa meitä monin paketein. Hän lähettää niitä kävijöiden mukana, vaikka itse emme sinne matkustaisi.

Lentokentällä

Elämä on kohtaamisia ja jäähyväisiä. Välimatka ei estä yhteyttä. Veriside on vahva. Lukemattomat yhteiset muistot kiinnittävät sisarukset toinen toisiinsa kultaisin säikein. Tämän suomenmatkan aikana vain yhtenä päivänä sain olla sisareni kanssa. Se oli riemullinen päivä äitimme maalausten äärellä. Ne jaettiin sisarusten kesken ihanina muistoina äidistä. Jaettiin muitakin aarteita, kokemuksia. Otettiin myös paljon valokuvamuistoja. Kaikki lapsemmekin saimme samaan kuvaan. On harvinaista että ovat kaikki paikalla yhtä aikaa.
Taas kohta on aika hyvästellä rakas sisar. Hänen lyhyt lomansa hupeni synnyinseudulla, tutuissa ja muuttuneista maisemissa muiden sukulaisten lähellä. Minulla oli talo täynnä lastenlapsia, enkä voinut irrottautua Lahteen. Sääli.
Istun lentoaseman aulassa ja odotan häntä ja muita saattajia. Ilo sekoittuu haikeuteen. Mieleen tulvahtaa monet matkat Kanadaan. Kuinka auliisti hän aina palveli minua! En pysty sitä koskaan korvaamaan. Voin vain tuntea kiitollisuutta ja rakkautta.