Aurinko paljastaa

Olen varmaan pimeä tyyppi, kun rakastan alkutalven pimeyttä, varsinkin kun lumi on jo maassa. Sellainen valaiseva pimeys hoitaa. Kynttilät tuikkivat ihanasti hämyssä. Saan voimaa.
Viime päivien aurinko laittoi ajatukseni päälaelleen. Siitä en pidä kun koti näyttää siivoamattomalta kirkkauden päästessä joka nurkkaan. Auringosta pidän silti. Se tempaisi minut ulos. Säteet tunkeutuivat pölyiseen mieleeni. Ihana valkeus!
Toivoisin valkeuden paljastavan paljon muutakin pölyä. Oikeastaan se saisi paljastaa ihan visvan yhteisöstä, johon koko ikäni olen luottanut. Vinoutumat olisi saatava korjatuksi. Viime viikkoina tai oikeastaan jo paljon kauemmin on minulle tärkeitä uskonasioita perusteellisesti ravisteltu. Enää en löydä tutussa ja rakkaassa yhteisössä lapsuuteni uskoa, Sanan tukevaa jalustaa. Ihmisoppi on tullut Sanan tilalle. Arvot joihin turvasin, osoittautuivat joksikin aivan muuksi. Salakavalalla tavalla niitä on muutettu vähä vähältä siihen mittaan, etten enää aikoihin ole tunnistanut julistuksessa aitoa Sanaa, johon kiinnityin jo äidinmaidossa. Usko puristetaan tarkkoihin lokeroihin, tehdään omia vaatimuksia. Jumalasta tulee hyvin pieni. Tuntuu ettei Hänellä enää ole mitään virkaa, ihminen on nostettu jalustalle, Hänen tilalleen. Silti Jumala on ja Hänen tulee olla kaikkivaltias ja suvereeni.
Minun oli etsittävä totuutta uudelleen. Pitkäaikaiset ystävyyssuhteet uhkaavat mennä erilaisten näkemysten vuoksi hajalle. Kaikki eivät näe tapahtunutta muutosta vaarallisena.
Tässä myllerryksessä putosin hetkeksi pimeyteen. Onneksi Kristus otti kiinni, syliinsä. Hänen valossaan ja voimassaan on hyvä jatkaa, sillä Hän on Tie, Totuus ja Elämä. Uskon että Sanan kirkas aurinko valaisee yhä ja toivon että mahdollisimman monet sen valon löytävät. 

Lähdin merelle katsomaan verkkojen kokemista. Lumi välkehti miljardeina timantteina. Saaren läheisyydessä oli lisäksi safiireja ja rubiineja ja joitakin keltaisia topaaseja. Uskomattoman kaunista! Kalaakin tuli. Kulkeminen oli hankalaa auringon pehmittäessä pintaa. Olisi pitänyt ottaa sukset, kun lumi upotti. Kahlatessa keho sai tarpeellista rasitusta, oli aikaa ajatella ja kiittää. Ihanaa kun jaksan vielä tarpoa, nauttia ulkoilusta kaikkien aistien avulla. Meillä on upea maa, kaunis kaikkina aikoina.
Elämä voittaa. Valkeus.

Muistoja ja muistelemisia

Viime päivinä olen juuttunut neulomiseen. Se on rentouttava harrastus. Neuloessa voi ajatella kaikenlaista tai kuunnella ohjelmia. Kunpa vain kädet ja olkapää kestäisivät ja joku tekisi juoksevat työt. Kymmenen sukkaparia on valmiina. Lankoja on korissa odottamassa uuden työn aloittamista, kun edellinen valmistuu. Tarvitsin erityistä lankaa ja menin etsimään kapiokirstusta. Tiesin siellä olevan. Sitä en muistanut kuinka paljon lankoja oli, huomasin ettei olisi tarvinnut ostaa ollenkaan. Arkku oli ääriään myöten täynnä pussukoita ja laatikoita. Ne oli syytä käydä läpi. Kuinka olin voinut tällaiset aarteet unohtaa. Löytyi kaikkea muutakin kuin lankoja.
Siellä oli kansiossa hoitotestamentin lomake. Sehän pitäisi täyttää nyt heti vastaisen varalle, eikä haudata arkun pohjalle. Tyhjänä se on merkityksetön. Nytkään ei vanhuksilla ole kovin hyvää odotettavissa, saati sitten kun minusta tulee tosi vanha, varsinkin jos sairastun vakavasti. En halua mitään sellaisia hoitoja, mitkä vain pitkittäisivät kärsimystä silloin, 
kun toivoa paranemisesta ei enää ole. Tarvitsen vain hyvää perushoitoa ja kivunlievitystä. Siinä vaiheessa en voi ehkä enää itse hoidostani päättää. Nyt on ennakoitava tuleva tilanne.

Olin korjannut kaapin päältä paperikasan, kun oli vieraita tulossa ja sinne sekin unohtui. En ole niitä papereita kaivannut... Turhaa roinaa on valtavan paljon.
Tännekö olivat joutuneet vuosia sitten tekemäni riipukset ja avaimenperät, ne Simon ampuman hirven luista valmistetut. Niissä oli valtava hiominen, kun sen käsipelillä tein. Onneksi olivat tallessa. Ehkä tytöt haluavat itselleen muistoksi.

Arkkuun oli talletettu omalle isälleni tekemäni kortti, johon myös alakoululaiset Piio ja Pekko olivat tehneet omat tervehdyksensä kuvan muodossa. Vähän myöhemmältä ajalta on ekaluokkalaisen Sinin tekemä suurikokoinen kuvitettu kortti. Sen teksti sai kyyneleet silmiini. Pappa oli silloin jo hyvin sairas. Sini 
kiitti häntä huolenpidosta, mutta sanoi ettei tarvitse meistä huolehtia, Jumala pitää huolen. Pappa saa rauhassa levätä. Ihanaa että sain ne kortit takaisin isäni kuoleman jälkeen. Ihmeellinen rakkaus kosketti uudelleen vielä vuosikymmenien takaa.

Siellä oli myös laatikko täynnä lehdistä leikattuja mietelauseita ja sarjakuvia. Ne oli lajiteltu aiheittain ja laitettu kuoriin. Into oli tainnut hiipua, sillä päällä oli paksu pino lajittelemattomia sekalaisia leikkeitä . Mitä varten olin nekin ottanut talteen ja kerännyt jopa vuosien ajan. Joukossa oli varmaan helmiä, mutta miksi olin leikellyt niitä niin valtavasti, ottanut myös mitäänsanomattomia. Vai onko niin että aika on muovannut minua paitsi ulkoisesti, se on muuttanut myös ajatteluani. Nyt puhuttelevat toisenlaiset asiat. Leikkeet joutuivat paperinkeräykseen. Eivät tosin kaikki. Kymmenisen vuotta sitten oli Timo Mäkelän sarjakuva Minun elämäni Hesarin sunnuntainumerossa. Siinä oli melkein aina omaan elämääni istuvia sattumuksia. Kävin ne kaikki vielä läpi, samalla huomasin miten ajattelen monista asioista yhä vielä ja yhä enemmän sarjakuvan tavalla. Taidanpa ostaa kirjan, kun sellainen on tästä julkaistu.

Arkun arvokkain asia olivat isäni mitalit ja niihin kuuluvat plakaatit. Ne on syytä laittaa raameihin jälkipolven nähtäväksi. Isäni oli yksi heistä, jotka olivat vuosikausia itsensä uhraten varmistamassa meille vapaata isänmaata. Hänkin kantoi sodan arpia, niitäkin mitkä eivät näkyneet päällepäin.
Luulen että minäkin olen saanut soluihini muiston sodasta.

Tuulta päin

Lyhyt kipakka pakkaskausi kutoi viime kuussa paksut jäät ja Simo sai verkot jään alle. Toinen asia on kuinka kauan niitä voi siellä pitää, jos jatkuvasti on lämpöasteita ja jäät ohenevat vaarallisiksi. Olen saanut liian monena vuonna pelätä hänen putoavan heikkoihin jäihin. Hän on alkanut kuulla minua tässä asiassa, eikä enää riskeeraa. Tosin hän väittää ettei ole koskaan todella riskeerannut, vaikka kerran kelkka putosikin jään läpi ja vajosi pohjaan, mutta onneksi mies sentään pelastui. Keväällä vapaitten vesien aikaan kelkka naarattiin ylös ja sarvessa oli vielä tallella saalis muovipussissa. Aika hyvin se oli säilynyt, vaikka kelpasi enää kompostiin.
Onneksi tänä vuonna on saalista tullut jo runsaasti, eikä haittaisi vaikka kohta pitäisi ottaa verkot rannalle. Minua ei haittaisi... miehen saalistusvietti vaatisi kalastamista vielä kauan.

Sivusta seuranneena olen sitä mieltä että jokapäiväinen verkkojen tarkastus ja kalojen perkaaminen käy kovasta työstä, saa kädetkin haavoille. Simolle kalastus on kuitenkin aina upea kokemus. Hän jatkaa aurinkoisina päivinä merellä oloa pilkkimällä ahvenia. Ainoastaan perkaamisvaihe tuntuu toisinaan olevan hänelle liikaa. Kaloja pois jaellessa ottajia olisi kyllä enemmän niille peratuille kaloille...

Joskus minäkin vilukissa uskaltaudun mukaan verkkojen kokemiseen, mutta vain katsomaan. Rukkasia en voi riisua ja upottaa käsiäni jäiseen veteen.
Merellä tuulee melkein aina. Toissapäivänäkin oli melkoinen puhuri, vaikka maalla ei siltä tuntunut. Olin varustautunut kerrospukeutumisella viimaa vastaan.
Verkossa oli iso made. Sen irrottaminen on pakko tehdä paljain käsin. Minua värisytti vilu jo katsellessani, enkä voi käsittää miten hän kykenee päästämään verkosta monta kalaa. Joskus joku vonkale on sotkenut verkon sellaiseksi, että selvittelyyn menee valtavasti aikaa. Mies kestää sen valittamatta... palelemattakin? Joskus on pakko vaihtaa toinen verkko ja selvitellä sotkukset kotona.
Kun verkko on taas vedetty jään alle ja aukko suojattu levyllä, on toisen verkon kokemisen aika. Se on kauempana merellä. Simo hiihtää tai kulkee potkukelkalla nämä välit. Vaikka olin pukeutunut lämpimästi, en enää halunnut mennä niin kauas toiselle verkolle. Kotiin kävelemisestä sain tarpeeksi ulkoilua yhdelle päivälle. Poskia kuumotti ihanasti vielä pitkän aikaa. Liike on lääke. Kävelyä pitäisi harrastaa paljon enemmän.

Kala maistuu meille molemmille. Pilkkiahvenet hautuvat niin kauan miedossa lämmössä voin kanssa, että ruodot ja suomut pehmenevät. Se on herkkujen herkkua. Sitä on myös paistettu kuha ja hauki, myös siika ja made pannulla paistettuna ovat suosikkeja. Entä samat kalat uunissa smetanan kanssa kypsytettynä ja maustettuina suolalla ja currylla. Mateen mahapalojen sisään laitan homejuustoa ja rullaan ne ja kypsytän uunivuoassa kuorrutettuna smetanalla. Se on meillä yleensä vierasruokaa, koska niin monet siitä pitävät. Hyvää on myös uunissa paistettu lahna. Sen mäti on kamalan väristä raakana, mutta kypsänä oranssinkeltaista ja äärettömän herkullista. Meillä menee kahdestaan kerralla helposti isokin lahna, mutta mäti on tasattava tarkkaan molemmille. Madekeittoa pitää tehdä heti ensimmäisestä mateesta ja monta kertaa sen jälkeenkin. Simon bravuuria on tahnan teko mateen mädistä. Hän keittää aina myös mateen maksan ja syö sitä leivän päällä. Minulle se maisuu keitossa. Syksyisin Simo laittaa silakkaverkot, vaikka hän ei yleensä harrasta verkkokalastusta kuin jään alta. Silakkarullat ja paistetut silakat ovat hyvää vaihtelua kalaruokiin.
Jotkut kalastajat jättävät jään päälle lokkien nokittaviksi niin hauet kuin lahnat muka roskakaloina. Heillä ei ole ollut kunnon ruuanlaittajaa, jos sanovat herkkuja roskakaloiksi.

Meillä ei harrasteta mitään hienoja ja monimutkaisia kalareseptejä, vaan annamme kalan luonnollisen maun hurmata makunystyröitä. Usein riittää pelkkä suola voissa paistetun kalan mausteeksi.

Jos pitäisi sanoa mikä on parasta kalaruokaa, en pystyisi sanomaan. On ihana kun niitä voi vaihdella. Välillä voi ostaa jopa lohta ja graavata sen. Se tarttuu verkkoon niin harvoin.
Koskaan ei ehdi kyllästyä mihinkään kalaan.