Teräsvaari

Kävin joidenkin sisarusteni kanssa tervehdyskäynnillä setäni luona. Oveen oli laitettu hänestä kuva sotilasajalta, juhlan aihe ja onnentoivotukset. Hän vietti 90 vuoden juhlapäiväänsä kotonaan. 
Varovasti arvioiden hän näyttää vähintään 10 vuotta nuoremmalta. Aistit ovat kaikki vielä kirkkaina toiminnassa ja askel reipas. Hän on elävä esimerkki siitä, että kannattaa koko elämänsä ajan lenkkeillä, uida ja pitää mielensä virkeänä. Se lisää hyviä vuosia vanhuuteen. Harva saman ikäinen mies elää yksin omassa kodissaan ja vieläpä hoitaa sen itse.

Häntä ei ole elämä lannistanut, eivät raskaat sotavankeuden ajatkaan. Huumorilla ja sitkeydellä hän on selviytynyt kaikista haasteista. Sellaisen miehen juhlassa on upeaa olla mukana ja iloita yhdessä. On syytä kiittää Luojaa kaikesta hyvyydestä, mikä on tullut setäni osaksi. Myös ne vaikeat ajat ovat olleet elämänkoulua ja sitkeyden kasvattajina parempaan huomiseen.

Lapset järjestävät hänelle hienon juhlan itsenäisyyspäivänä. Ympärille kokoontuu valtava omaisten joukko. Se koostuu lapsista, lapsenlapsista ja vieläpä lastenlastenlapsista. Mukana on ehkä myös hänen sisarensa, jos terveys antaa mahdollisuuden tulla. He kaksi ovat ainoat elossa olevat isäni sisarussarjasta.
Mikä onkaan parempi juhlapäivä sotaveteraanille kuin Suomen itsenäisyyspäivä!

 

Kello käy

Sain kesällä sisareltani tuliaisena Kanadasta kellon. Kelloseppä ei osannut laittaa siihen paristoa, oli sen verran erikoinen kello. Vein sen toiselle. Kas kummaa, onnistui.
Kello on ollut erityisesti lastenlasten suosiossa. Rannekkeen saa suoraksi ja taas napautetuksi ranteeseen yhdellä iskulla. Sillä on kiva leikkiä, kun ranneke on kuin viivoitin asteikkoineen. Se sopii monenkokoiseen ranteeseen, lapsillekin.
Luulin pudottaneeni kellon ranteestani kauppareissulla. Kävin sitä jo kyselemässäkin. Ei ollut siellä. Olin harmissani. Kellossa on selkeät isot numerot ja myös huononäköinen saa niistä selvän. Siis juuri sopiva minulle.
Viikon päästä Erika katsoi toista kelloani kaapin päällä. Sanoin että siihen pitää laittaa paristot, kun kadotin uuden kelloni. Hänen silmänsä välähtivät ja hän katosi portaiden alle ja tuli takaisin kello kädessään. Se oli ollut sisarusten leikissä seinäkellona. Tytöt nauroivat ja pitivät juttua mukavana jekkuna. Ihmettelivät miksi en ollut sitä nähnyt, vaikka olin käynyt pakastimella. Niinpä, kävin vain pakastimella, enkä tutkinut paikkoja.
Varmuuden vuoksi he jatkoivat hauskuutusta piilottamalla lähtiessään kellon samaan paikkaan. Onneksi eivät vaihtaneet paikkaa, joten löysin sen ilman etsimistä.

Iloa lastenlapsista

Kaikki 13 lastenlastamme ovat ihania, jokainen omalla tavallaan. Nautin suuresti heistä. Kaikkien persoona on kiinnostava mutta erilainen. Elämä olisi aika tyhjää ilman heitä. Silti väsyn. Ikä ei anna mitään ilmaiseksi, iloakaan. Jos pitää valita ilon ja väsymyksen väliltä, valitsen tietenkin ilon. Se karkottaa myös väsymystä.

Sain taas pitää Emiliaa ja Erikaa  pari päivää luonani. Heidän perheen talonrakennuskiireet ovat kohta loppusuoralla. On mukavampi olla mummolassa kuin rakennuksella.
Yritin karsia tyttöjen kanssa liikoja leluja. Pussillisen saimmekin poistoon. Emilia löysi keskeneräisen kangasnuken. En tiedä mistä nukke on kotoisin. Siihen jäi lelujen karsiminen Emilian osalta. Hän halusi tehdä nuken valmiiksi ompelemalla silmät ja suun. Yhdessä tehtiin hiukset villalangasta. Villapuseron hihasta Emilia ompeli mummon ohjauksella housut ja hameen. Helmaan ja puntteihin virkattiin yhteisvoimin pitsit. Tulos oli hieno. Hän arveli säilyttävänsä nuken aikuiseksi asti.

Erika halusi pelata Rummikubia. Siinä hän onkin taitava. Molemmat tytöt leipoivat mielileipomuksiaan, mokkapaloja ja pannukakkua. Maussa ei tuntunut yhtään, vaikka voi unohtui pannukakusta mikroon. Herkkua se oli silti ja pala toisensa jälkeen katosi suuhun.

Nyt tulee pieni mainoskatkos:
Katselimme iPadilta Pikku Kakkosen postin erikoislähetystä, jossa Emilia luki Iinan kanssa lasten viestejä sinne lähetetyistä piirroksista. Hän oli viime viikolla Tampereella tekemässä ohjelmaa. Kaikki sujui hyvin. Eipä olisi muutama vuosi sitten uskonut, että hän menee kahdeksanvuotiaana esiintymään televisioon. Koko luokka oli koulussa katsonut ohjelman. Pojat olivat kuulemma naureskelleet Emilialle.
Vielä noin kuukauden ajan voi ohjelmaa katsoa Areenasta.

Pätkiikö muisti vai sanat

Onko muisti valikoiva vai olenko unohtanut asioita?
Muistin aivan selvästi ja tiedän myös nimeltä ne kolme enoni lasta, jotka mainitsin ohimennen muutama päivä sitten otsikon Serkkuvoimaa alla. En silloin muistanut sitä yhtä, joka oli muuttanut ulkomaille. En myöskään maininnut enon kahta poikaa toisesta liitosta, vaikka  heidät tapasin ainakin kahdesti ollessani jo aikuinen. Muutaman kerran vuodessa olimme enon kanssa jutelleet puhelimessa ja silloin hän kertoi myös lapsistaan. Tiesin heidät kaikki. Nyt en muistanut. Miten tuollaisen voikin unohtaa?
Juttelin sunnuntaina pari tuntia Kanadan sisareni kanssa. Hän pitää ihanasti yhteyttä. Hän epäili omaa muistiaan, kun oli lukenut kirjoitukseni. Ei tarvitse epäillä, kyllä vanhimman sisaren muisti petti. Taas.

Puhelun jälkeen jäin miettimään. Ajatus kiersi monta mutkaa ja kierrosta. Pitäisi aina olla tarkka siinä mitä sanoo tai kirjoittaa. Ehkä vanha sanonta tarkoittaa juuri tällaista tarkkuutta, siis se, että puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Tosin sen lauseen voisi ymmärtää niinkin, että tuppisuuna oleminen olisi parasta. Ei toki. Punnittu puhe on paras.
Silti asia voi muuttua toiseksi sitä tarkoittamatta. Varsinkin kuulopuheesta tulee äkkiä tosi. Epähuomiossa sanottuja tokaisuja ei saa takaisin, saati sitten tarkoituksella muunnettua totuutta. Ne lentävät maailmalle kuin voikukan höytyvät tuulessa.
Monet riidat saavat alkunsa epäselvistä ilmaisuista, puolinaisista sanomisista. Eikä vaivauduta kysymään tarkennusta, vaikka sillä asia selviäisi, suututaan vaan tai aletaan pitää mykkäkoulua.

No, myönnän kyllä että minulla on tästä jutusta jotakin omakohtaista hajua...

Sitäkin olen pohtinut, että mitä oikeastaan todella muistan lapsuudestani? Onko mieli muokannut asioita, vai olivatko tapahtumat juuri mielestä nousevan kaltaisia? Luulen muistavani jo vuoden vanhasta asti monia tilanteita ja silloisen kodin. Sellainen tuntuu aika mahdottomalta ja silti ne muistikuvat ovat hyvin
kirkkaat. Voivatko vanhempien kertomukset saada niitä aikaan?
Joitakin tilanteita minulla on ihan pimennossa ja ne taas toinen sisareni muistaa hyvin.
Sisarusparvessa voi olla samasta tapahtumasta useita erilaisia muistikuvia. Niitä on vaikea tarkistaa, jopa mahdotonta. Kuitenkin ne erilaiset näkemykset voivat kaikki olla tosia, sillä se on kunkin oma kokemus, jota ei ole syytä kyseenalaistaa.
Lapsuuden kesät olivat paljon pitempiä kuin nykyiset ja aina oli lämmin, silloinkin kun satoi kaatamalla ja juoksimme alasti sateessa. Talvetkin olivat oikeita talvia kinoksineen. Muistan ne ihanat pakkasilmat, kun teimme sisaren kanssa kodin koskemattomaan hankeen. Katselin tumman taivaan kirkkaita tähtiä hangella loikoillen. Keväinen valkovuokkoaika ei ollut vain nopea valkoinen lehahdus kuten nykyisin. Aina oli aikaa kaikkeen. Kiire oli tuntematon.
Nykyisin ei ehdi mitään, mutta se taas on toinen juttu, eikä liity muistamiseen muuten kuin sillä lailla,  että aina saa haeskella papereita tai esineitä, kun ei muista mihin ne laittoi. Toisinaan sellaiseen etsimiseen tuhrautuu koko päivä.

Iän myötä alkaa nähdä ja kokea uudella tavalla. Joitakin asioita tekisi mieli kysyä ja tarkistaakin, jos vielä voisi. Enää ei voi. Isovanhemmat ovat kuolleet aikaa sitten, äidin vanhempia en ehtinyt edes tavata. Omat vanhempani ja myös monet muut sukulaiset ovat haudassa. He veivät mukanaan valtavan varaston tietoa.
Sama ongelma on jokaisella sukupolvella. Silloin kun vielä voisi kysyä, on monenlaisia esteitä. Ehkä ei halua rasittaa kysymyksillä, tai ei ehdi, ei muista, ei viitsi tai ei kenties uskalla kysyä. Sitten kun havahtuu kysymään, on liian myöhäistä.
On liian myöhäistä todella...

Runoraatoja

Viime aikoina on ollut pakottava tarve kirjoittaa runoja, pieniä koukkauksia menneeseen, kuvia tulevaisuudesta, pyrskähdyksiä, parahduksia, ihmettelyjä ja hiljaa olemisen onnea.

Joskus ei uni tule, kun mieli vaeltaa runon polkuja. Todella vaeltaa eteenpäin ja ulottumattomiin, sitä mukaa runot katoavat polun varrelle,  jos ei heti kirjoita niitä muistiin.

Vuosien takaa

Nuoruuden ehdottomuus

ei kuunnellut järkeä

Oli epävarmuudessaan varma

Teki ratkaisuja pikaistuksissa

harkitsematta

Kaikki näytti ainoalta oikealta

Oliko se sittenkin pakoa jostakin

Pakoa itsestä

Niitä jälkiä on elämä paikannut

Yrittää paikata yhä

Eräs runonlausuja ihmettelee tarvettani kirjoittaa runoja ja julkaista niitä, kun kaikki on jo sanottu ja koottu lukemattomiin runokirjoihin. Siksi hän itse ei kirjoita. Siksikö todella...Hän on siitä jo muutaman kerran maininnut.

Vaikka perustelin kirjoittamistani henkilökohtaisilla syillä, sekin oli turhaa, sillä  kirjoista löytyy 

jokaiseen tunnetilaan sopiva valmis runo. Runonlausuja löytää.

Minun on kirjoitettava ne itse. Ne kaikki hassut ja raadolliset, haikeat ja surulliset, iloisista puhumattakaan. Ne ovat minun, eikä siihen ole runonlausujalla mitään sananvaltaa.

Serkkuvoimaa

Minulla on isän puolelta valtavasti serkkuja, äidin puolelta vain kolme. Enoni lapsia olen tavannut vain lapsuudessa ja silloinkin hyvin harvoin. En siis tuntisi heitä, jos he tulisivat kadulla vastaan. Lapsuudessa olimme tiiviisti yhdessä isän veljen ja sisaren lasten kanssa, vierailimme perheiden kanssa toistemme kodeissa ja me lapset myös omin päin.  Se oli helppoa kun asuimme melko lähekkäin. Lämmin side on säilynyt välillämme aikuisuuteen asti.
Eräs serkkuni oli jopa kanssani samalla luokalla. Hassu juttu muistuu mieleeni käsityötunnilta. Irja ei millään oppinut neulomaan. Pannulapulle tuli kiemuraiset muodot. Minäkin yritin häntä opettajan pyynnöstä neuvoa. Aikuisena osat vaihtuivat. Hän neuloo taidokkain mallein mitä ikinä haluaa, minun taitoni jäivät lähes patalapun tasolle.

Meidän 13 lastenlastamme asuvat eri paikkakunnilla ja yhteydenpito serkkujen kesken on vaikeampaa. Mummola on paikka jossa he kaikki kohtaavat. He jopa kyselevät ja varmistavat tuleeko samaan aikaan varmasti serkkuja. Ehkä heidän vanhempansa haluaisivat lapsilleen mummoa 100%, mutta se on välillä vaikea järjestää, lasten lomat eivät oikein riitä siihen. Lapset itse kaipaavat serkkujaan kavereikseen myös lomalla.
Muutaman kerran serkut ovat järjestäneet keskenään tapaamisen mummolassa. On kiva olla välillä rauhassa keskenään ilman vanhempia. Isommille tytöille sellainen tuntuu erityisen tärkeälle.

Mummola oli varattu täksi yöksi
Valmistelut tehtiin huolella
Yläkertaan vietiin kaikki tarvittava
sipsit dippeineen
suklaat ja karkit
Oli leffakin

Kolmen serkuksen iloinen nauru
ei loppunut
Ukin ja mummon
Se vaivutti silti uneen

Kesken naurun ja rupattelun
yllätti nälkä
Kahden aikaan yöllä voideltiin leipiä
Hälinään heräsi mummokin
Ilakointi vaan jatkui

Sitä on nuoruus
serkkujen yhteys

Muistelupäivä

On jo kulunut aikaa pyhäinpäivästä, mutta vielä monet rakkaat poisnukkuneet ovat mielessäni. Muistaminen ei rajoitu vain tiettyyn päivään. He ovat sydämessä koko ajan. Jokin asia tai esine tuo heidät yhtäkkiä ajatuksiin. Läheisten lepopaikka on muualla, silti veimme heille kynttilät Loviisan hautausmaalle. Pimeässä illassa tuikki sanomattoman kaunis kynttilämeri. Kirkossa sytytettiin kynttilä jokaiselle vuoden aikana kuolleelle. Oli monta tuttua nimeä.

Ajattelin monen vanhuksen iltahetkeä, kun heidän voimansa hiipuvat. Silloin on luovuttava monesta asiasta, lopulta rakkaistaan. Se on myös oma tulevaisuudenkuvani. Kirjoitin siitä pienen runon:

Tyhjät kädet
Tyhjä syli
Sydän muistoista painava

Illalla
väsyneenä
annan pois muistotkin

On aika jättää hyvästit
lähteä

Sunnuntaina olimme hienossa konsertissa Turussa. Saimme kuulla veljeni yksinlaulua ja hänen lauluaan kuoron kanssa. Joitakin lauluja säesti uruilla veljeni tytär. Kuorolla oli myös oma ohjelmistonsa. Välillä soivat sellon haikeat sävelet ja kuulimme sen aikana raamatunlukua. Muutamat esitettävät kappaleet oli kuoronjohtaja säveltänyt.
Samassa tilaisuudessa julkistettiin heidän yhteinen levynsä.
Meitä oli vain kaksi sisarusta kuuntelijoina tässä ainutlaatuisessa tilaisuudessa, mutta levyn avulla pääsevät muutkin sisarukset mukaan tunnelmaan.
He eivät päässeet kuitenkaan iltapalalle maistamaan veljeni vaimon herkullisia salaatteja ja piirakoita, joista me saimme nauttia. Terhi soitti kauniita lauluja illan iloksi vielä kotonakin. Tunnelma oli ihanan rauhoittava ja kotoisan lämmin.