Jouluviikon alku

Uni pakeni taas
Nukkumista oli vain muutama henkäys
Olen valvonut tunteja
mielessä kaikki sunnuntain rikkaat tapahtumat
Kauneimmat joululaulut
soivat päässä yhä

Ajatuksiin pyrkivät
alkavan jouluviikon kaikki täytymiset
Ajatellessa muutamat asiat muuttuvat
äkkiä miljooniksi

Mitä pitää ostaa
mitä tärkeää tehdä
Kenen luona käydä
kenelle vielä kirjoittaa
Ettei vain unohtuisi kotikalja
graavilohi
eikä uuden reseptin muhennos
tai kuusipullan teko
Siivouskin on kesken
Mihin laitoin joulutähden
Muistanko aatonaattona hakea tortut
Onko hautakynttilöitä kaapissa
Onneksi lastenlasten joulusukat
ovat pullollaan herkkuja

Huomenna on Benjaminin
syntymäpäivä
Enää ei kortti ehdi
paketista puhumattakaan
tekstiviesti sentään ehtii vielä
Onneksi nähdään jouluna

Uni pakenee yhä kauemmaksi
Eikä ihme
Olen ajatusteni vanki
On syytä karkottaa ne

antaa unelle tilaa

Joulu tulee kyllä
on aina tullut

ja se on taas hyvä joulu

Joulun odotusta

Aika kiitää. Sain onneksi valmiiksi kaikki joulukirjeet ja kortit, noin 180. Tärkein asia on siis valmiina. Lastenlasten joululahjat on paketissa ja perillä. Muutakin on jo hieman tehty, ainakin leipomisen osalta on aloitettu joulun valmistelut.
Tuli eteen puolipisteen paikka ja katkaisi kiireet.
Eilinen päivä meni sairaalassa, yläselästä leikattiin kananmunan kokoinen patti. Saan olla kiitollinen että taas kaikki meni hyvin. Lääkärin ja hoitajien käsiä ohjattiin viisaasti. On kiitoksen aika. 

Odotan luottavaisesti patologin lausuntoa.
Tänään on hitaat askeleet. Leikattu paikka muistuttaa...
Tuoksuu sentään hyvältä, leivoin vähän ja valmistelin ruokia. Siivotakin pitäisi. Lepo on tarpeen vähän väliä, liian usein.
Huomenna saan nauttia lapsista ja lapsenlapsista. Kahden lapsen perheet tulevat käymään. On ilon aika.

.

Teräsvaari

Kävin joidenkin sisarusteni kanssa tervehdyskäynnillä setäni luona. Oveen oli laitettu hänestä kuva sotilasajalta, juhlan aihe ja onnentoivotukset. Hän vietti 90 vuoden juhlapäiväänsä kotonaan. 
Varovasti arvioiden hän näyttää vähintään 10 vuotta nuoremmalta. Aistit ovat kaikki vielä kirkkaina toiminnassa ja askel reipas. Hän on elävä esimerkki siitä, että kannattaa koko elämänsä ajan lenkkeillä, uida ja pitää mielensä virkeänä. Se lisää hyviä vuosia vanhuuteen. Harva saman ikäinen mies elää yksin omassa kodissaan ja vieläpä hoitaa sen itse.

Häntä ei ole elämä lannistanut, eivät raskaat sotavankeuden ajatkaan. Huumorilla ja sitkeydellä hän on selviytynyt kaikista haasteista. Sellaisen miehen juhlassa on upeaa olla mukana ja iloita yhdessä. On syytä kiittää Luojaa kaikesta hyvyydestä, mikä on tullut setäni osaksi. Myös ne vaikeat ajat ovat olleet elämänkoulua ja sitkeyden kasvattajina parempaan huomiseen.

Lapset järjestävät hänelle hienon juhlan itsenäisyyspäivänä. Ympärille kokoontuu valtava omaisten joukko. Se koostuu lapsista, lapsenlapsista ja vieläpä lastenlastenlapsista. Mukana on ehkä myös hänen sisarensa, jos terveys antaa mahdollisuuden tulla. He kaksi ovat ainoat elossa olevat isäni sisarussarjasta.
Mikä onkaan parempi juhlapäivä sotaveteraanille kuin Suomen itsenäisyyspäivä!

 

Kello käy

Sain kesällä sisareltani tuliaisena Kanadasta kellon. Kelloseppä ei osannut laittaa siihen paristoa, oli sen verran erikoinen kello. Vein sen toiselle. Kas kummaa, onnistui.
Kello on ollut erityisesti lastenlasten suosiossa. Rannekkeen saa suoraksi ja taas napautetuksi ranteeseen yhdellä iskulla. Sillä on kiva leikkiä, kun ranneke on kuin viivoitin asteikkoineen. Se sopii monenkokoiseen ranteeseen, lapsillekin.
Luulin pudottaneeni kellon ranteestani kauppareissulla. Kävin sitä jo kyselemässäkin. Ei ollut siellä. Olin harmissani. Kellossa on selkeät isot numerot ja myös huononäköinen saa niistä selvän. Siis juuri sopiva minulle.
Viikon päästä Erika katsoi toista kelloani kaapin päällä. Sanoin että siihen pitää laittaa paristot, kun kadotin uuden kelloni. Hänen silmänsä välähtivät ja hän katosi portaiden alle ja tuli takaisin kello kädessään. Se oli ollut sisarusten leikissä seinäkellona. Tytöt nauroivat ja pitivät juttua mukavana jekkuna. Ihmettelivät miksi en ollut sitä nähnyt, vaikka olin käynyt pakastimella. Niinpä, kävin vain pakastimella, enkä tutkinut paikkoja.
Varmuuden vuoksi he jatkoivat hauskuutusta piilottamalla lähtiessään kellon samaan paikkaan. Onneksi eivät vaihtaneet paikkaa, joten löysin sen ilman etsimistä.

Iloa lastenlapsista

Kaikki 13 lastenlastamme ovat ihania, jokainen omalla tavallaan. Nautin suuresti heistä. Kaikkien persoona on kiinnostava mutta erilainen. Elämä olisi aika tyhjää ilman heitä. Silti väsyn. Ikä ei anna mitään ilmaiseksi, iloakaan. Jos pitää valita ilon ja väsymyksen väliltä, valitsen tietenkin ilon. Se karkottaa myös väsymystä.

Sain taas pitää Emiliaa ja Erikaa  pari päivää luonani. Heidän perheen talonrakennuskiireet ovat kohta loppusuoralla. On mukavampi olla mummolassa kuin rakennuksella.
Yritin karsia tyttöjen kanssa liikoja leluja. Pussillisen saimmekin poistoon. Emilia löysi keskeneräisen kangasnuken. En tiedä mistä nukke on kotoisin. Siihen jäi lelujen karsiminen Emilian osalta. Hän halusi tehdä nuken valmiiksi ompelemalla silmät ja suun. Yhdessä tehtiin hiukset villalangasta. Villapuseron hihasta Emilia ompeli mummon ohjauksella housut ja hameen. Helmaan ja puntteihin virkattiin yhteisvoimin pitsit. Tulos oli hieno. Hän arveli säilyttävänsä nuken aikuiseksi asti.

Erika halusi pelata Rummikubia. Siinä hän onkin taitava. Molemmat tytöt leipoivat mielileipomuksiaan, mokkapaloja ja pannukakkua. Maussa ei tuntunut yhtään, vaikka voi unohtui pannukakusta mikroon. Herkkua se oli silti ja pala toisensa jälkeen katosi suuhun.

Nyt tulee pieni mainoskatkos:
Katselimme iPadilta Pikku Kakkosen postin erikoislähetystä, jossa Emilia luki Iinan kanssa lasten viestejä sinne lähetetyistä piirroksista. Hän oli viime viikolla Tampereella tekemässä ohjelmaa. Kaikki sujui hyvin. Eipä olisi muutama vuosi sitten uskonut, että hän menee kahdeksanvuotiaana esiintymään televisioon. Koko luokka oli koulussa katsonut ohjelman. Pojat olivat kuulemma naureskelleet Emilialle.
Vielä noin kuukauden ajan voi ohjelmaa katsoa Areenasta.

Pätkiikö muisti vai sanat

Onko muisti valikoiva vai olenko unohtanut asioita?
Muistin aivan selvästi ja tiedän myös nimeltä ne kolme enoni lasta, jotka mainitsin ohimennen muutama päivä sitten otsikon Serkkuvoimaa alla. En silloin muistanut sitä yhtä, joka oli muuttanut ulkomaille. En myöskään maininnut enon kahta poikaa toisesta liitosta, vaikka  heidät tapasin ainakin kahdesti ollessani jo aikuinen. Muutaman kerran vuodessa olimme enon kanssa jutelleet puhelimessa ja silloin hän kertoi myös lapsistaan. Tiesin heidät kaikki. Nyt en muistanut. Miten tuollaisen voikin unohtaa?
Juttelin sunnuntaina pari tuntia Kanadan sisareni kanssa. Hän pitää ihanasti yhteyttä. Hän epäili omaa muistiaan, kun oli lukenut kirjoitukseni. Ei tarvitse epäillä, kyllä vanhimman sisaren muisti petti. Taas.

Puhelun jälkeen jäin miettimään. Ajatus kiersi monta mutkaa ja kierrosta. Pitäisi aina olla tarkka siinä mitä sanoo tai kirjoittaa. Ehkä vanha sanonta tarkoittaa juuri tällaista tarkkuutta, siis se, että puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Tosin sen lauseen voisi ymmärtää niinkin, että tuppisuuna oleminen olisi parasta. Ei toki. Punnittu puhe on paras.
Silti asia voi muuttua toiseksi sitä tarkoittamatta. Varsinkin kuulopuheesta tulee äkkiä tosi. Epähuomiossa sanottuja tokaisuja ei saa takaisin, saati sitten tarkoituksella muunnettua totuutta. Ne lentävät maailmalle kuin voikukan höytyvät tuulessa.
Monet riidat saavat alkunsa epäselvistä ilmaisuista, puolinaisista sanomisista. Eikä vaivauduta kysymään tarkennusta, vaikka sillä asia selviäisi, suututaan vaan tai aletaan pitää mykkäkoulua.

No, myönnän kyllä että minulla on tästä jutusta jotakin omakohtaista hajua...

Sitäkin olen pohtinut, että mitä oikeastaan todella muistan lapsuudestani? Onko mieli muokannut asioita, vai olivatko tapahtumat juuri mielestä nousevan kaltaisia? Luulen muistavani jo vuoden vanhasta asti monia tilanteita ja silloisen kodin. Sellainen tuntuu aika mahdottomalta ja silti ne muistikuvat ovat hyvin
kirkkaat. Voivatko vanhempien kertomukset saada niitä aikaan?
Joitakin tilanteita minulla on ihan pimennossa ja ne taas toinen sisareni muistaa hyvin.
Sisarusparvessa voi olla samasta tapahtumasta useita erilaisia muistikuvia. Niitä on vaikea tarkistaa, jopa mahdotonta. Kuitenkin ne erilaiset näkemykset voivat kaikki olla tosia, sillä se on kunkin oma kokemus, jota ei ole syytä kyseenalaistaa.
Lapsuuden kesät olivat paljon pitempiä kuin nykyiset ja aina oli lämmin, silloinkin kun satoi kaatamalla ja juoksimme alasti sateessa. Talvetkin olivat oikeita talvia kinoksineen. Muistan ne ihanat pakkasilmat, kun teimme sisaren kanssa kodin koskemattomaan hankeen. Katselin tumman taivaan kirkkaita tähtiä hangella loikoillen. Keväinen valkovuokkoaika ei ollut vain nopea valkoinen lehahdus kuten nykyisin. Aina oli aikaa kaikkeen. Kiire oli tuntematon.
Nykyisin ei ehdi mitään, mutta se taas on toinen juttu, eikä liity muistamiseen muuten kuin sillä lailla,  että aina saa haeskella papereita tai esineitä, kun ei muista mihin ne laittoi. Toisinaan sellaiseen etsimiseen tuhrautuu koko päivä.

Iän myötä alkaa nähdä ja kokea uudella tavalla. Joitakin asioita tekisi mieli kysyä ja tarkistaakin, jos vielä voisi. Enää ei voi. Isovanhemmat ovat kuolleet aikaa sitten, äidin vanhempia en ehtinyt edes tavata. Omat vanhempani ja myös monet muut sukulaiset ovat haudassa. He veivät mukanaan valtavan varaston tietoa.
Sama ongelma on jokaisella sukupolvella. Silloin kun vielä voisi kysyä, on monenlaisia esteitä. Ehkä ei halua rasittaa kysymyksillä, tai ei ehdi, ei muista, ei viitsi tai ei kenties uskalla kysyä. Sitten kun havahtuu kysymään, on liian myöhäistä.
On liian myöhäistä todella...

Runoraatoja

Viime aikoina on ollut pakottava tarve kirjoittaa runoja, pieniä koukkauksia menneeseen, kuvia tulevaisuudesta, pyrskähdyksiä, parahduksia, ihmettelyjä ja hiljaa olemisen onnea.

Joskus ei uni tule, kun mieli vaeltaa runon polkuja. Todella vaeltaa eteenpäin ja ulottumattomiin, sitä mukaa runot katoavat polun varrelle,  jos ei heti kirjoita niitä muistiin.

Vuosien takaa

Nuoruuden ehdottomuus

ei kuunnellut järkeä

Oli epävarmuudessaan varma

Teki ratkaisuja pikaistuksissa

harkitsematta

Kaikki näytti ainoalta oikealta

Oliko se sittenkin pakoa jostakin

Pakoa itsestä

Niitä jälkiä on elämä paikannut

Yrittää paikata yhä

Eräs runonlausuja ihmettelee tarvettani kirjoittaa runoja ja julkaista niitä, kun kaikki on jo sanottu ja koottu lukemattomiin runokirjoihin. Siksi hän itse ei kirjoita. Siksikö todella...Hän on siitä jo muutaman kerran maininnut.

Vaikka perustelin kirjoittamistani henkilökohtaisilla syillä, sekin oli turhaa, sillä  kirjoista löytyy 

jokaiseen tunnetilaan sopiva valmis runo. Runonlausuja löytää.

Minun on kirjoitettava ne itse. Ne kaikki hassut ja raadolliset, haikeat ja surulliset, iloisista puhumattakaan. Ne ovat minun, eikä siihen ole runonlausujalla mitään sananvaltaa.

Serkkuvoimaa

Minulla on isän puolelta valtavasti serkkuja, äidin puolelta vain kolme. Enoni lapsia olen tavannut vain lapsuudessa ja silloinkin hyvin harvoin. En siis tuntisi heitä, jos he tulisivat kadulla vastaan. Lapsuudessa olimme tiiviisti yhdessä isän veljen ja sisaren lasten kanssa, vierailimme perheiden kanssa toistemme kodeissa ja me lapset myös omin päin.  Se oli helppoa kun asuimme melko lähekkäin. Lämmin side on säilynyt välillämme aikuisuuteen asti.
Eräs serkkuni oli jopa kanssani samalla luokalla. Hassu juttu muistuu mieleeni käsityötunnilta. Irja ei millään oppinut neulomaan. Pannulapulle tuli kiemuraiset muodot. Minäkin yritin häntä opettajan pyynnöstä neuvoa. Aikuisena osat vaihtuivat. Hän neuloo taidokkain mallein mitä ikinä haluaa, minun taitoni jäivät lähes patalapun tasolle.

Meidän 13 lastenlastamme asuvat eri paikkakunnilla ja yhteydenpito serkkujen kesken on vaikeampaa. Mummola on paikka jossa he kaikki kohtaavat. He jopa kyselevät ja varmistavat tuleeko samaan aikaan varmasti serkkuja. Ehkä heidän vanhempansa haluaisivat lapsilleen mummoa 100%, mutta se on välillä vaikea järjestää, lasten lomat eivät oikein riitä siihen. Lapset itse kaipaavat serkkujaan kavereikseen myös lomalla.
Muutaman kerran serkut ovat järjestäneet keskenään tapaamisen mummolassa. On kiva olla välillä rauhassa keskenään ilman vanhempia. Isommille tytöille sellainen tuntuu erityisen tärkeälle.

Mummola oli varattu täksi yöksi
Valmistelut tehtiin huolella
Yläkertaan vietiin kaikki tarvittava
sipsit dippeineen
suklaat ja karkit
Oli leffakin

Kolmen serkuksen iloinen nauru
ei loppunut
Ukin ja mummon
Se vaivutti silti uneen

Kesken naurun ja rupattelun
yllätti nälkä
Kahden aikaan yöllä voideltiin leipiä
Hälinään heräsi mummokin
Ilakointi vaan jatkui

Sitä on nuoruus
serkkujen yhteys

Muistelupäivä

On jo kulunut aikaa pyhäinpäivästä, mutta vielä monet rakkaat poisnukkuneet ovat mielessäni. Muistaminen ei rajoitu vain tiettyyn päivään. He ovat sydämessä koko ajan. Jokin asia tai esine tuo heidät yhtäkkiä ajatuksiin. Läheisten lepopaikka on muualla, silti veimme heille kynttilät Loviisan hautausmaalle. Pimeässä illassa tuikki sanomattoman kaunis kynttilämeri. Kirkossa sytytettiin kynttilä jokaiselle vuoden aikana kuolleelle. Oli monta tuttua nimeä.

Ajattelin monen vanhuksen iltahetkeä, kun heidän voimansa hiipuvat. Silloin on luovuttava monesta asiasta, lopulta rakkaistaan. Se on myös oma tulevaisuudenkuvani. Kirjoitin siitä pienen runon:

Tyhjät kädet
Tyhjä syli
Sydän muistoista painava

Illalla
väsyneenä
annan pois muistotkin

On aika jättää hyvästit
lähteä

Sunnuntaina olimme hienossa konsertissa Turussa. Saimme kuulla veljeni yksinlaulua ja hänen lauluaan kuoron kanssa. Joitakin lauluja säesti uruilla veljeni tytär. Kuorolla oli myös oma ohjelmistonsa. Välillä soivat sellon haikeat sävelet ja kuulimme sen aikana raamatunlukua. Muutamat esitettävät kappaleet oli kuoronjohtaja säveltänyt.
Samassa tilaisuudessa julkistettiin heidän yhteinen levynsä.
Meitä oli vain kaksi sisarusta kuuntelijoina tässä ainutlaatuisessa tilaisuudessa, mutta levyn avulla pääsevät muutkin sisarukset mukaan tunnelmaan.
He eivät päässeet kuitenkaan iltapalalle maistamaan veljeni vaimon herkullisia salaatteja ja piirakoita, joista me saimme nauttia. Terhi soitti kauniita lauluja illan iloksi vielä kotonakin. Tunnelma oli ihanan rauhoittava ja kotoisan lämmin.

Aina menossa

Eläkeläisillä on aikaa. Onko? Minulle eivät päivät tahdo riittää kaikkeen mielenkiintoiseen. Usein monta kivaa asiaa on päällekkäin. Toisinaan tulee valinnanvaikeus. Sitten on vielä se ikävä juttu, ettei jaksa niin kuin ennen, välillä on oikaistava pitkäkseen.
Eilen olin Porvoossa. Hain pienet koululaiset ja menimme Hesburgeriin. Se ei ole suosikkipaikkani ollenkaan, mutta kestän sen jäätelöannoksen voimalla. Lasten suihin katoaa hetkessä hampurilaiset ja ranskalaisetkin. Istuessamme katselin tokaluokkalaista: Miten nopeaa on lapsen kasvaminen. Yhä enemmän tulee neitimäisiä piirteitä. Sekin vessajuttu koulun pihalla hymyilyttää yhä. Hän ei sanonut menevänsä vessaan, vaan puuteroimaan nenäänsä!
Vielä hänessä on onneksi jäljellä pientä lastakin. Hän toivoi piparkakkuasun jouluksi, oli toivonut sitä jo viime jouluna, kun ei halua olla tonttuna. Nyt oli tilaisuus se saada, kun mekko ja siihen kuuluva huivi oli jopa 25 % alennuksella. Saatavilla oli piparkakkuaiheisia sukkiakin. Asu oli täydellinen. Sisko valitsi housut ja puseron. Siihen kuului kiva hattu. Ensimmäiset joulupiparit tulivat jo valmiiksi tällä tavalla!

Mummolla oli vielä puuhaa naamiaisasun korjaamisessa. Piti pidentää  olkaimia, kun kaupasta ei löytynyt isompaa kokoa. Onneksi varauduin tilanteeseen ottamalla mukaan sopivaa kangasta. Nyt tytöt ovat valmiita koulun kekkereihin.

Taas on viikonloppuna tiedossa uusi matka, tällä kertaa Turkuun. Sunnuntaina on veljelläni konsertti kuoron kanssa Henrikin kirkossa. Hän laulaa yksin monta laulua, joitakin kuoron kanssa ja osan vain kuoro laulaa. Samalla julkistetaan heidän levynsä. Odotan mielenkiinnolla tilaisuutta ja sukulaisten tapaamista myös. Saattaapa joku ystäväkin olla paikalla.
Maanantaille on uudet suuret odotukset. Toivon että jäsenkorjaaja saisi minusta vielä toimivan ja ehjän. Liian monta kohtaa on kipeänä ja kankean toimimattomana. Hänen luotaan Kaarinasta ajamme Vantaalle. Iltapäivällä siellä on tiedossa juhla. Ystävä täyttää 70 vuotta. Runo on jo aluillaan onnentoivotuskirjan sivulle.

Tätä ennen kutsuvat monet työt pihalla ja sisällä.

Erityisen erinomaista

Tänään kirjoitin jutun blogiini ja olin ihan tyytyväinen tulokseen. Kun myöhemmin menin tekstiäni katsomaan, sitä ei ollut. Kone nielaisi erityisen tärkeän asian. (Se ei siis ollut erinomaisen tärkeä.)
Vain otsikon jätti jäljelle.

Se teksti oli kirjoitettu aamun radio-ohjelman vuoksi. Valtion virkamies kommentoi ohjelmassa vieraan valtion tilannetta erinomaisen vaikeaksi. Ovatko toisen maan vaikeudet erinomainen asia? Siis hyviä? Voiko sellaisesta iloita?
Tällaista sanojen väärää käyttöä esiintyy liian usein tiedotusvälineissä. Ei tunneta sanojen erityinen ja erinomainen käyttötarkoitusta.

Viime viikonvaihteena vietin erityisen erinomaisen viikonlopun Vivamossa runojen parissa perjantain iltapäivästä sunnuntaihin kello neljään. Vivamon ilmapiiri on erityisen runollinen ja rauhoittava. Se on myös erinomainen.

Parin päivän aikana ehdittiin paljon. Sain aikaan 17 uutta runoa, joista kaksi tein ylimääräisenä. Monet runot olivat noin seitsemän minuutin harjoituksia, jotkut yötehtäviä. Myös ulkoilla ehdimme Vivamon ihanissa maisemissa. Harjoitusten lisäksi oli kaksi messua ja iltajuhla, johon koottiin monenlaista runollista, musiikillista ja näytelmällistä ohjelmaa. En lakkaa ihmettelemästä miten kaikki lahjat kasaantuvat jollekin: Hän laulaa, soittaa, säveltää, maalaa, lausuu ja tekee erinomaisia runoja. Kaiken lisäksi hän on luontainen terapeutti ja upea ystävä. Vastaavia monilahjakkuuksia oli joukossamme useita. Niistä lahjoista voi vain kiittää! Niitä ei kannata kadehtia.

Joku saattaa sanoa, ettei ole saanut mitään lahjoja. Lahjattomia ihmisiä ei ole olemassakaan. Jokaisella on jokin erityinen lahja Jumalalta, useitakin. Ne täytyisi vain ottaa käyttöön.

Pyrähdys Tukholmassa

Viime sunnuntaina lähdin lapsenlapseni Jasminin kanssa Tukholmaan. Epäilytti onnistuuko matka ollenkaan, kun luimme netistä Mariellan edellisen yön vesivahingoista. Soitin laivayhtiöön ja sain kuulla että kaikki on muka kunnossa, eikä matkalle ole mitään estettä.
Syysloman takia laivalla oli paljon lapsiperheitä. Heiltä ei matkaa evätty, kuitenkin 250 matkustajaa jäi hyttien kastumisen vuoksi rannalle. Meidän hyttimme tuntui säästyneen vahingoilta. Laivan toisessa päässä kaikki oli toisin. Kulkiessamme käytävää eteenpäin nenään pisti kammottava haju. Sitä voisi verrata vahvaan jalkahikeen. Siellä olivat kaikkien hyttien ovet auki, mutta vain muutama kuivaaja oli toiminnassa. Mitä sellainen auttaa? Kun vanhan laivan likaiset kokolattiamatot kastuvat, ei ole järkeä niitä enää kuivatella ja ei varsinkaan tuollaisella menetelmällä. Matot pitäisi repiä pois ja vaihtaa uusiin. Niissä muhineet pöpöt vain lisääntyvät tehokkaasti ja leviävät ilmastoinnin mukana.
Taisin minäkin saada osani pöpöistä päänsäryn, astman pahenemisen, väsymykseen ja flunssaoireiden muodossa, vaikka vain muutaman kerran kuljimme kastuneiden huoneiden ohi. Molemmat yöt nukuimme hyvin ja kävimme aikaisin levolle. Oireet eivät siis olleet juhlimisen syytä.

Tukholmaan mennessä Jasmin laittoi herätyksen itselleen nähdäkseen Maarianhaminan. Hän näki vain pelkkää pimeyttä ja 25 ihmisen poistumisen laivasta.

Tukholma ilahdutti aurinkoisilla kasvoillaan. Pettymys oli suuri, kun kuninkaanlinna on maanantaisin suljettu, emmekä sinne päässeet. Paljon muuta nähtiin silti. Kiertelimme vanhassa kaupungissa ja teimme ostoksia. Jasmin löysi kuitenkin laivasta parhaat aarteet mummon etukäteisen syntymäpäivälahjan muodossa.

Laivaruuat ovat aina samanlaisia, silti maistuivat kun niitä harvoin saa. Karsintaa niissä on kuitenkin tapahtunut. Ei ollut enää graavilohta. Liharuuat olivat maukkaita, varsinkin  epäterveellinen läskinen sianpaisti. Pikkuruiset jälkiruokaleivoksetkin olivat hyviä, mutta liian makeita, onneksi olivat pienenpieniä. Vaikka kuinka vähän maistelisi sieltä täältä, tulee syötyä aina liikaa. Onneksi laivassa oli paljon rappuja ja ulkona tilaa liikkua. Kävimme Jasminin kanssa ahkerasti kannella. Sai poltetuksi pois osan liiasta ravinnosta.

Matkan paras anti oli yhdessäolo Jasminin kanssa. Hän on upea nuori neito. 

Onnea vai onnitteluja

Syksy on ollut vilkasta syntymäpäivien aikaa. Sitä oli myös kesä. Monenlaista viestiä on minulta lähtenyt postitse ja sähköisesti. Kirjoitan runoja, kirjeitä tai muita onnentoivotuksia. On mukava muistaa ystäviä heidän merkkipäivinään. Mukava on myös itse saada viestejä ja toivotuksia.

Julkisissa viestimissä olen seurannut mielenkiinnolla muiden posteja syntymäpäiväsankareille. Olen ihmetellyt niitä myös. Monet onnittelevat. Miksi? Mietin sellaisen toivotuksen sisältöä ja tarkoitusta. Onko vanhenemista syytä onnitella? Eikö pikemmin voisi toivottaa onnea? Sitä tarvittaisiin monessa tilanteessa, toivoohan jokainen että tulevaisuus toisi mukanaan hyviä asioita.
Ammattiin valmistunutta voi aivan hyvin onnitella saavutuksensa johdosta, mutta hänkin tarvitsee lisäksi onnea löytääkseen paikkansa elämässä.
Samoin on laita perheenlisäyksen kanssa. On ihana ja onniteltava 
asia, että syntyy terve lapsi. Omasta kokemuksesta tiedän että tarvitaan paljon muuta, sellaistakin, mikä ei ole omassa varassa. Perhe tarvitsee myös sylintäydeltä onnea ja Korkeimman varjelusta kasvattaessaan lasta turvallisesti aikuisuuteen.

Ehkä siitä syystä voisi olla syytä onnitella ystävää hänen syntymäpäivänään, kun hän on selvinnyt hengissä tähän päivään asti ja suhteellisen vähin vaurioin. Jokainen eletty vuosi lisää riskiä saada riesakseen uusia ja uusia vaivoja. Se on melkein väistämätöntä. Ne ovat ikäviä asioita ja tilaamatta saatuja lahjoja. Onnitella voi siksi, että niidenkin kanssa on tullut toimeen.

Onnea ja onnentoivotuksia tarvitaan aina, aihetta onnitteluihin taitaa olla vähemmän...

Tilkka

Tilkka. Se on hauska sana. Kahvitilkka, pieni nestemäärä, mutta merkitsee myös aivan muuta.
Tilkka perustettiin sotilassairaalaksi jo vuonna 1918 ja sen nykyinen funkistyylinen rakennus valmistui vuonna 1936. Siellä  hoidettiin sotilaiden lisäksi siviilejä. Minä sain siellä parikymmentä vuotta sitten hampaaseeni juurileikkauksen. Sotilassairaala lakkautettiin vuonna 2005. Nykyisin sairaalassa toimii Suomen suurin terveyspalvelujen tuottaja Coronaria.

Harmi että firmat käyttävät vieraskielisiä nimiä ja monet hyvät suomenkieliset nimet muutetaan muille kielille. Kertooko sellainen suomalaisten heikosta itsetunnosta vai onko se hienostelunhalua vai mikä mahtaa olla syynä. Onneksi posti muuttui taas kunnon postiksi Itella-sekoilun jälkeen. Vielä olisi paljon muutettavaa monen firman kohdalla. Sydän läikähtää iloisesti, kun huomaan jonkun liikkeen nimenä ihanan suomalaisen nimen. Sellainen nimi tekee kaupastakin jotenkin rehellisemmän. Sinne haluan mennä ostoksille.

Coronaria antaa hoitoja ostopalveluina. Silmäklinikka siirsi myös minun hoitoni sinne. Harmi vain että kolmen kuukauden hoitoväli venyi yllättäen viideksi kuukaudeksi. Toivottavasti leikkaamattoman silmän paineet eivät ole liikaa nousseet, eikä hitauden takia ole muutakaan vahinkoa tapahtunut. Jatkossa hoitojen olisi tapahduttava kolmen kuukauden välein niin kuin Silmäklinikka määräsi glaukoomaleikkauksen jälkeen siirtäessään hoidon Coronariaan.

Onneksi kontrollikäyntejä on nykyisin harvemmin. Ennen leikkausta ja sen jälkeen käyntejä tuli muutaman päivän välein tuhkatiheään. Matka Loviisasta Oopperatalolle ja sieltä kävely Silmäklinikalle tuli tutuksi niin helteellä, sateessa, tuiskussa kuin pakkasella. Linja-autossa oli aikaa ajatella ja kirjoittaa muutama runo. Tiistaina taas pääsen kokeilemaan mitä syntyy.

Jatkan tiistain jälkeen.
Tilkka oli mukava paikka, viihtyisä ja hoito on asiallista.
Seuraava käynti on jo kahden kuukauden päästä. Sitä ennen kokeillaan uutta lääkettä. Uudet lasitkin on hankittava. Myös leikkauksesta puhuttiin jo.
Yksi runo syntyi matkalla.

Palautteita

Eräs ystäväni kirjoitti runokirjan ja lahjoitti sen minulle.  Hän oli saanut minun molemmat runokirjani jo aikaisemmin. Tuulen sylissä - kirjasta hän antoi hyvin yksityiskohtaisen palautteen, lähes runo runolta jotain mainiten.  En osannut sellaista odottaa. Jälkimmäisestä hän ei ole juuri mitään kommentoinut, ei ainakaan kirjallisesti.
Sitä en osannut odottaa, että hän kaipaa tarkkaa kirjallista arviointia omasta kirjastaan vieläkin, vaikka jo soitin hänelle heti kirjan luettuani ja kehuin sitä. Kovin seikkaperäinen kommentointi on tällä hetkellä minulle toivoton yritys. Siihen ei riitä aika eivätkä sanat. Uskon ettei sellaiselle ole edes tarvetta. Kaiken lisäksi runo muuttuu jokaisella lukukerralla riippuen mielentilasta. Sekin vaikuttaa runon sisältöön, kun kuulee mitä kirjoittaja on itse ajatellut runoa tehdessään, vaikka runo olisikin minulle merkinnyt aivan muuta.
Minusta palautteeksi riittää että ihmettelin kirjoittajan taituruutta ja runojen upeita kielikuvia. Kirjeessä myös kerroin, että pidin hänen kirjastaan esitelmän kirjallisuuspiirissä. Kerroin kuulijoiden hyväksyvistä reaktioista ja tietenkin omista ajatuksistani runoja lukiessani. Olin iloisesti yllättynyt miten hienon kirjan hän teki. Toivon että hän on nyt tyytyväinen saamaansa palautteeseen.

Tietysti palaute olisi minullekin mieleen, jokaiselle on. En vaadi sitä keneltäkään. Iloitsen vain.
Kerran olen saanut outoa palautetta ja se johtui varmaan kateudesta. Muuta selitystä en keksi. Kirjaa ei voisi kuulemma kenellekään lahjoittaa kun se ei ole edes Finlandia - palkintoa saanut, on vain typerä omakustanne. Sellaisen lausunnon voi jättää omaan arvoonsa.
Silloin tiedän että runot ovat liikuttaneet syvältä, kun huomaan lukijan itkevän. Sama runo saattaa koskettaa kahta ihmistä aivan erilailla, eikä siinä ole mitään outoa. Jokainen peilaa runoissa omaa elämäänsä. Edes runon kirjoittaja ei voi tietää mikä asia nostaa kullekin esiin tunnemyrskyn.
En olisi koskaan osannut odottaa näin suurta palautusten tulvaa. Niitä kuullessa tai lukiessa tunnen että kirjan julkaiseminen kannatti.

Upea syksy

Aurinko hellii meitä taas.  Viikonloppuna meillä oli kaksi lastenlasta. Tokaluokkalainen ja jo rippikoulun käynyt sopivat leikeissään hyvin yhteen. Isolla tytölläkin oli lupa leikkiä pienen seuralaisen kanssa. Hän nautti siitä. Sanoi sen ihan ääneen. Oli mukava seurata kun he leikin avulla kävivät läpi elämän perusasioita, nukkeleikeissä opettelivat toinen toistensa kanssa elämistä ja konfliktien hoitamista. He lensivät etelään ja uivat Välimeren aalloissa. Itämeren aallot kutsuvat häntä ihan oikeasti parin viikon päästä, kun me yhdessä matkustamme Tukholmaan. Olin saanut lahjakortin matkaa varten ja tarvitsin kaverin. Jasmin lupautui innolla. Kysyin mitä hän sanoo toisille serkuilleen, kun pääsee mummon kanssa matkalle. "Nopeat syövät hitaat," hän vastasi.
Yhden yön jälkeen iso tyttö Jasmin lähti kotiin.  Pienempi sai mummon kokonaan itselleen. Ukkiakin tarvittiin sunnuntaiaamun kalareissulle. Emilia pyydysti 3 kalaa ja ukki vain yhden. Puolenpäivän aikaan veimme hänet kotiin ja jatkoimme syntymäpäiville.

Se oli pikainen käynti. Oli mukava tavata entisiä opettajia Kellokosken ajoilta. Aika on riisunut meitä jokaista. Juhlittava täytti jo 85 vuotta ja hänen askeleensa on käynyt kovin hitaaksi. Iloisten kasvojen tuike oli kuitenkin entisenlainen.

Matkaa oli jatkettava, kahdet syntymäpäivät odottivat Kirkkonummella, vävyn ja lapsenlapsen. Siellä tapasimme taas myös Emilian ja hänen Erika-siskon. Sini tyttäremme oli leiponut taivaallisen hyvää voileipäkakkua ja hatun muotoisen täytekakun, onhan juhlittava Sadekin oikea hattutyttö. Hän oli ostanut Turkin matkalta itselleen hienon vaalean liilan hatun.
Äitini ihmetteli aikanaan minun leipomuksiani ja ruokiani, mistä olen oppinut niitä tekemään, kun hän mielestään ei ollut osannut opettaa. Saman jouduin toteamaan ihmeissäni nyt tyttäreni kohdalla...

Kotiin palatessa ihailimme valtavan suurta kuuta. Se tuntui olevan epätavallisen iso. Oli kuulemma kuunpimennyksen aika tulevana yönä. Sitä emme nähneet, mutta nauroimme kuun eteen kulkevia pilviä, jotka tekivät aivan kuin viikset kuulle tai silmälasit hetken päästä.
Aamulla paistoi aurinko ihanasti ja lähdimme sauvakävelylle.  Kuljimme harjun kautta kaupunkiin ja toista tietä takaisin. On hyvä nauttia syksyn mahtavista päivistä, kun ei tiedä koska ne syyssateet tulevat.

Kuvia taas esille

Elokuussa oli taideyhdistyksen oma näyttely galleria Theodorissa. Siellä oli kolme työtäni, joista yksi jatkoi matkaa maaseudun näyttelyihin.
Viime talven piti seurakunnan kanttori/kuvataiteilija maalauskurssia. Pari viikkoa sitten hän halusi esitellä töitä seurakunnan syyskauden avajaisissa. Vain kolmen osanottajan töitä oli tuotu näyttelyä varten ja vain kaksi meistä oli paikalla niitä esittelemässä.
Ensin kanttori luki pätkän samasta kirjasta, jota hän käytti maalausten innoittajana kurssilla. Sen jälkeen laitettiin soimaan musiikki ja me kaksi harrastelijaa näytimme yleisölle vuoron perään maalauksia. Niistä sitten valittiin muutama ripustettavaksi seurakunnan tiloihin näyttelyksi. En ole vielä nähnyt onko niitä ripustettu ja missä ne mahdollisesti ovat.
Yleisö piti esityksestä saamastamme palautteesta päätellen. Ihmettelin miten kirkkoherra arvasi mitkä työt olivat minun omiani.

Tällä viikolla sain puhelinsoiton eräältä loviisalaiselta taidevaikuttajalta. Hän kertoi, että ns. taidetalo Almin käyttö on muuttumassa ja nyt kaupunki pitää ensi kuun alusta siellä näyttelyn, johon kootaan teoksia taideyhdistykseltä ja kameraseuralta ja pari kookasta taulua tulee taiteilija Riitta Nelimarkalta ja Ilona Valkoselta.
Minunkin pitäisi muka tuoda sinne maalauksia. Tyrmäsin ajatuksen heti, mutta hän osasi suostuttelun taidon. Niinpä vein sinne yhden noin kymmenen vuoden takaisen melko ison maalaukseni. Minua kehotettiin jättämään työni heti ensimmäiseen huoneeseen, vaikka muut maalaukset olivat takahuoneessa. Työn vastaanottaja ihastui maalaukseni sinisiin värisävyihin ja halusi sen siihen tiettyyn paikkaan. Vielä ei näyttelyä ole ripustettu. Toivottavasti muutkin ripustajat ovat maalauksen paikasta samaa mieltä.
Valitettavasti kuva ei toista maalausta ihan sellaisena kuin se on. Liitin kuvaan alla olevan runon.

 

Kaislojen takana

Kaislikko paljastaa
ei päästä läpi
Ei vielä

Unen raja
todellisuuden heijastuma

Voimavärit kutsuvat
kohti uutta
kulkemaan veden päällä
rohkeasti
Kehottavat
kurkottamaan kohti taivasta
lentämään sineen
luomaan uutta

jo tänään

 

Kehon ja mielen virkistystä

Vietin viime viikon Perinnepirtissä Hirvensalmella. Ravinto oli yksinkertaista, mutta tarkkaan harkittua ja oikein ajoitettua. Se alkoi aina hapatetuilla kasviksilla tai yrteillä. "Jälkiruuaksi" oli lusikallinen hoitoa tukevia mineraaleja. Sekoitimme sen veteen. Tehon kyllä huomasi viikon aikana monin tavoin kehon puhdistumisena.
Joka ilta nautimme savusaunasta ja jotkut kävivät välillä uimassakin. Ainoa "shampoo" oli merisuola. Se teki ihon ihanan pehmeäksi, hiusten pesussa oli sen kanssa totuttelemista. Aamulla istuimme uudelleen lempeässä jälkilämmössä löylyä heittämättä ja samalla paransimme maailmaa. Saunan mustuudessa me kaikki näytimme yhtä kauniilta.
Aikaisin aamulla olimme jo juoneet hoitavat suolavedet ja hapatteen ja lähdimme saunan jälkeen luontoon. Pihamaalla oli mukava herätellä keho tärisyttävillä liikkeillä ja lähteä lenkille ja puolukoita syömään. Ystäväni lenkkeili poimuri kädessä ja sai saaliikseen viikon aikana viisi sangollista puolukoita ja lisäksi mustikoitakin piirakkatarpeiksi, kaikki vieläpä perattuina. Sellaiseen saavutukseen ei kipeä lonkkani olisi millään antanut mahdollisuutta, hyvä että sain noukittua herkullisen makeita marjoja mahani täyteen. Lisäksi lääkäri soitti lonkasta, määräsi lääkkeet ja kehotti lepäämään. Lepo taisi jäädä ystävälläni haaveeksi. Minä jouduin ottamaan nokoset useaan otteeseen joinakin päivinä.

Keskellä päivää oli parituntinen terveysluento. Sen aikana nautittiin erilaisia hoitavia nesteitä viittä eri lajia. Vetäjällä on vankan koulutuksen tuoma ehtymätön tiedon varasto ja ihmeellinen muisti.  Hän on itse paras todiste terveellisen ravinnon vaikutuksista.
Vielä neljännellä käyntikerralla Perinnepirtissä sain kuulla uutta tietoa ja kertaus vahvisti aikaisemmin kuultua. Uutena asiana opin että myös tammi on oivallista teenä ja havujuoman osana. Meillä oli tarkoitus kaataa suuri pihatammi, kun se on niin roskaava! Soitin äkkiä miehelle, ettei hänelle vain tulisi mieleen kaataa puuta sillä aikaa kun minä olen poissa. "Harmi etten ehtinyt kaataa," oli hänen vastauksensa...
Kotiin tultuani hän kuitenkin auliisti leikkasi oksia parille ystävälle ja minulle kuivatettavaksi juomia varten, vaikka hieman naureskelee innostustamme.

Viikko vierähti liian nopeasti. Nyt on itse huolehdittava siitä, että osaan valita viisaasti oikeat ja terveelliset ravintoaineet, etten taas lipsu epäterveelliseen suuntaan. Olisi hyvä myös oppia löytämään jokapäiväiseen elämään terveyden rakennusaineiksi luonnon aarreaitasta yhä enemmän terveellisiä kasveja. Sen olen Elämänantajalle velkaa.

Sukua läheltä ja kaukaa

Loviisaan kokoontui suuri joukko, yli 30 henkeä Stenroth-sukuun kuuluvia sukulaisiamme kulkemaan esi-isien jalanjäljissä. Tuntemattomien ja jo tutuksi tulleiden osanottajien lisäksi oli Simon kaksi sisarta, heidän serkkunsa tytär, poikamme Pekko ja Piion poika Benjamin. Pojat olivat korvaamattomia apulaisia tarjoilussa ja kahvinkeitossa.

Tamminiemen huvilat on rakennuttanut sukuun kuulunut Björksten. Paikka toimii nykyisin leirintäalueena ja rakennukset hotelli- ja huoltotiloina. Juuri sieltä retki alkoi ja kiersi hautausmaan kautta Malmgårdin kartanoon, jonka isäntä, kreivi Creutz on samaa sukua. Hän esitteli upean kartanonsa ja kertoi sen historiaa. Myymälässä oli mahdollisuus ostaa tilan valmistamia tuotteita. Loviisan museon kautta retki jatkui takaisin Tamminiemeen, jossa odotti ruokailu. 

Minä en päässyt retkelle mukaan, kun osakseni lankesi tarjoilun järjestäminen, hirvikeitto. Sitä oli kaksi 10 litran kattilallista. Leivän päälle oli mätitahnaa ja graavilohta tai juustoa. Kahvia ja leivonnaisia odotellessa kuunneltiin esitelmiä. Osallistujat olivat tyytyväisiä retken antiin ja myös tarjoiluuni. Monet kävivät erikseen kiittämässä. Minun voimilleni ponnistus oli hieman liian suuri, terveyteni reistasi. Ruuan ja tykötarpeiden lisäksi piti tuoda astiatkin kotoa. Keittoa ei voinut tarjoilla retkuista pahvilautasista, piti olla posliiniset. Mukit olivat sentään kertakäyttöiset, samoin leipälautaset. Viininjuojille oli oikeat jalkalasit.

Se oli uskomattoman iso puuha. Selvisin kuitenkin hengissä. Ehkä en enää moiseen ryhdy. On mukavampi kestitä kotona läheisiä sukulaisia, omaisia. Jo nimi kertoo, että he ovat omia, tärkeitä ja rakkaita. Lähisuku ja sen vaaliminen on kaikkein tärkeintä. Siinäkin tunnen itseni puutteelliseksi.

Suvun ja sen historian tuntemisella on myös paikkansa. Sitä en kiellä. Varsinkin poikamme Pekko on kiinnostunut siitä. Hän lukee mielellään sukukirjaa ja löytää sukulaiseksi jonkun kuuluisuuden, kuten Renny Harlinin tai jonkun muun, kenet milloinkin. Minustakin on ollut mukava tutustua vuosittain tehdyillä retkillä eri paikkoihin ja kuulla sukuun kuuluvien elämänvaiheista. Niin monenlaisia ihmisiä on lähtöisin samasta kantaisästä. 

Oikeastaan sukuahan me kaikki ihmiset olemme, jokainen meistä on lähtöisin samasta Aatamista ja 

Eevasta.

Turvapaikka

Maapallo on turvaton. On sotia ja kaikenlaista sortoa. Pakolaisia vyöryy Eurooppaan. On velvollisuus auttaa hädänalaista, mutta mikä olisi oikea tapa. Pelko valtaa mielet niin heillä kuin meilläkin. Löytyykö vieraasta maasta turvaa ja elämisen mahdollisuuksia? Millaiseksi muuttuu oma maamme kaiken jälkeen?

Meilläkin on omat turvapaikantarvitsijamme, vanhukset. Usein he ovat turvattomina omissa kodeissaan, kun eivät enää pysty hoitamaan itseään, eikä ole paikkaa minne mennä. Monella ei ole ketään, kuka auttaisi. Jonot hoitopaikkoihin pitenevät koko ajan. Kohta suuret ikäluokat tarvitsevat hoitoa. Riittävätkö resurssit?
Nytkin ovat vanhukset jopa hoitolaitoksissa lähes heitteillä, kun henkilökuntaa on liian vähän. Saimme nähdä tästä välähdyksen sukulaisvierailulla eräässä palvelutalossa.
Hoitajat kulkivat kiireissään vanhuksen luota toisen luo, mutta olisi tarvittu lisää käsipareja moneen asiaan. Edes kesäaikaan ei kukaan joutanut ulkoiluttamaan vanhuksia. Omin päin ei päässyt ulos, vaikka jalat olisivat kantaneet. Muistisairaiden takia ulko-ovet olivat lukittuina.
Miltä tuntuisi istua pyörätuolissa pääsemättä omin avuin liikkeelle? Olisi vessahätä, mutta sinne pääsyä pitää odotella jopa niin kauan, että kaikki ehtii tulla housuihin. Tuntui pahalta katsella tällaista. Ei ihme että koko taloon oli pesiytynyt tietty vahva tuoksu. Taloon tullessamme se iski vasten kasvoja ja tuntui ihan salpaavan hengen.

Mummoja ja pappoja istui apaattisen näköisenä päivähuoneessa odotellen seuraavaa ruokailua. Ne taisivatkin olla päivän ainoat tapahtumat aamu- ja iltatoimien välillä. En nähnyt kuin yhden naisen yrittävän keskustelua toisen kanssa. Muut istuivat vaiti. Pelkään että virkeä sukulaisemme muuttuu tässä ympäristössä samanlaiseksi.
Tämä oli vain nopea näkeminen, mutta se herätti. Ehkä heillä on toimintaakin vanhusten kanssa, mutta me näimme vain hetken arkirutiinien karusta todellisuudesta.

Vanhuksen ääni on liian hiljainen, eikä hän osaa vaatia. Sellainen ääni ei kanna päättäjille asti. Kauhistuttaa oma tuleva vanhuus, eikä siihen ole enää pitkä aika...

Loviisan viikko

Tänään sataa lotisee, kuten säätiedotus ennusti. Tiesi sen etukäteen taas kerran.
Eilen oli hautovan kuuma päivä. Minulla oli tapaaminen torikahvilassa. Oli tarkoitus kirjallisin keinoin ja muistojenkin avulla avata Loviisaa, onhan menossa jokavuotinen Loviisan oma viikko. Tilasin viinerikahvit ja omistaja toi ne pöytään. Luukulle ei ollut asiaa. Siellä parveili valtavasti mehiläisiä. Ehdotimme huitomisen sijaan pyydystä. Siihen ei kahvilanpitäjä suostunut, nehän kuolee siihen. Hän syö joka vuosi 12 kiloa hunajaa ja haluaa syödä sitä edelleenkin. Viereisen pöydän mies oli kuullut saman tarinan jo kymmeniä kertoja ja alkoi jo väsyä siihen. Moinen mehiläisten parveilu taitaa karkottaa asiakkaat. Heitä ei siellä meidän lisäksi ollut. Joku kävi luukulla ja lähti äkkiä pois. Mekin joimme hätäisesti kahvimme naakkojen vielä naakiessa herkkuja jalkojen juuressa. Oli pakko mennä pitämään palaveria muualle. Runda Munkenin pihalta löytyi suojainen ja mukava paikka mehulasin äärellä.
Tiistaina, Loviisan päivänä, oli kaupungissa täysi hulina. Kaupunki tarjosi ohjelmaa ja monet muutkin osallistuivat tarjontaan. Elokuvan innostamana tehty Onnelin ja Annelin puisto oli yksi suosittu tapahtumapaikka. Siellä sai kuvauttaa ilmaiseksi itsensä erilaisina kirjan hahmoina reikätaulun takana. Tarjoilu pelasi myös. Olin unohtanut koko päivän samoin kuin illalla olleen tapahtuman, jossa kriitikko arvioi taideyhdistyksen näyttelytöitä. Minulla oli kolme työtä esillä ja sain pyyhkeitä mustista raameista, mitkä söivät taulujen tehoja. Minusta ne olivat juuri sopivat. Tauluja hän ei moittinut. Yksi tauluista jatkaa maakuntakierrokselle.

Jokaisella palaveriin osallistujalla oli paljon muistoja Loviisasta, kaksi naista oli täällä syntynytkin. Minun ensi päiväni Loviisassa alkoivat vauhdikkaasti vuonna 1973. Olimme muuttaneet omakotitaloon ja lapsille piti saada hiekkalaatikko. Kärräsin siihen hiekkaa, mutta sitten tulikin pikainen lähtö synnytyslaitokselle. Kolmannesta lapsestamme tuli loviisalainen, vaikka piti Porvoossa käydä synnyttämässä. Eikä hänen nimekseen tullut Loviisa, kun hän syntyi muutamaa päivää aikaisemmin. Tyttärelleen hän antoi toiseksi nimeksi muistona lapsuuskaupunkinsa nimen.
Juteltiin mielenkiintoisista loviisalaisista persoonista. Niitä tuntui riittävän. Minullekin eräs soitti kerran aamupuolella yötä ja pyysi etsimään itselleen vaimoa. Hän antoi ihan puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa löydettyäni sopivan. Oli kielen sekamelska, hän aloitti ruotsilla, välillä puhui saksaakin ja suomea myös. Mies kertoili elämäntarinaansa ja minä kuuntelin. Olisi ehkä pitänyt laittaa heti puhelu poikki, mutta haistoin hyvän novellin aiheen. Tunnistin miehen ja oli outo tunne seurata vuosien mittaan hänen elämäänsä. Minua hän ei tuntenut, oli vain summittaisesti valinnut numeron yön yksinäisinä tunteina.
Ilma alkoi viiletä ja piti vetää hartioille suojaa. Kotiin pyöräillessä tuli ihan vilu.

Perjantaiksi oli luvattu sateita ja päätimme käyttää hyväksi kuivan sään. Olimme tällä viikolla saaneet viime hetkellä kaikki karviaiset ja mustat viinimarjat talteen. Paljon oli jo tippunut maahan. Nyt niistä ei enää olisi ollut mitään kerättävää, kun tuli ihan rankkasade. Simo kaivoi perunoita ja saikin melkein kaikki säkkeihin ennen hämärää. Minä keräsin omenat ja haketin ne vuoroin perunanvarsien kanssa.
Tänä vuonna ei omenoista ole muuta kuin harmia, ovat aivan täynnä toukanreikiä. Tällaista ei vielä ole meille sattunut. Koko sato pitää hävittää. Se vähä mitä niissä on haukattavaa maistuu pahalle. Säästyn hillon keitolta. Aina on asioissa jotakin hyvää. Vielä on jäljellä muutama purkki viime vuodelta ja niitä en jakele pois. Onhan säilöntää riittävästi ollutkin. Sadan pullon raja tuli täyteen ja ylittyy roimasti, sillä vielä on pensaissa paljon punaisia viinimarjoja. Ne sentään kestävät sateet.
Kunhan minäkin kestäisin vielä muutaman maijallisen keittämisen...

Kesä jatkuu

Simo alkoi jo kuokkia perunoita säkkeihin. Maa on kohta liian kuivaa ja kovaa, jos ei sadetta tule. Minä kerään jatkuvasti marjoja. On jo kiire saada sato talteen. Varsinkin karviaiset janoavat vettä ja alkavat tippua alas. Onneksi koko kesä ei ollut näin helteistä. Monen mielestä alkukesä oli kamala. Minä en valita, mutta suon muille mielelläni nämä kuumat päivät.
Marja-aika on herkkujen ihana varasto. Ohi mennessäni kouraisen marjoja suuhuni. Kiertelen pensaalta toiselle maistellen eri makuja. Tankkaan vitamiineja. Viherherukat ja keltaiset vatut eivät heti olleet suosikkejani. Nyt olen oppinut maistamaan niidenkin hienon aromin.

Vuosia sitten ystäväpiiriimme kuului  eräs Aino mummo. Hän on jo kauan sitten kuollut, mutta vanhanakin oli tomera täti. Kovan elämän eläneenä hän tiesi, että perheenäideillä on kädet täynnä työtä ja hän halusi osaltaan auttaa. Samalla hän sai sisältöä yksinäiseen elämäänsä. Hänellä oli tapana mennä lapsiperheisiin leipomaan. Meillekin hän tuli kerran tekemään pullataikinasta ihania raparperinyyttejä. Hänellä oli mukana oma esiliina ja myös huivin hän kietoi päähänsä. Eikä hän tehnyt mitä tahansa pullataikinaa, vaan todellista herkkua. Joskus myöhemmin onnistuin jäljittelemään sen makua, mutta enää en saa syntymään sellaista taikinaa.

Ainolla oli omat tapansa toimia. Yksi niistä oli jokaisen piirakan ja pullan tarkka laskeminen. Hänen piti saada tietää kuinka monta kymmentä kutakin lajia oli tullut. Mielellään hän kertoili saaliinsa määrää seuraavassa paikassa.
Aino tuli mieleeni, kun kellarissa laskin omaa saalistani, hillopurkkeja ja mehupulloja. Silloin muinoin vain hymyilytti Ainon puuhat.  Nyt nauroin ihan ääneen itselleni. Minunkin täytyy saada tietää aherrukseni tulos. Nyt hillopurkkeja on valmiina 41 ja pulloja 83. Ehkä pääsen pulloissa sataan, ehkä en. Joku viisas sanoisi, että huvinsa kullakin.

Monenlaista hellettä

Monen odottamat helteet tulivat juuri, kun minulla on kiireisin aika, enkä ehdi rannalle lojumaan. Oikeastaan en siellä muulloinkaan loju. Vähempikin kuumuus kyllä riittäisi hellan äärellä. Mehustan ja pullotan. Sain keräämisapua muutamalta sisarukseltani ja pojaltamme Sakulta. Se oli touhukas ja mukava lauantai. En ehtinyt pensaisiin, kun minulla riitti mehustumisen lisäksi puuhaa väen ruokkimisessa ja juottamisessa. Meitä oli kymmenkunta henkeä. Kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä. Kolmeksi päiväksi tuli mehustettavaa. Kellarissa on noin 60 pulloa mehuja ja lisäksi mustaherukkahyytelöä lauantain saaliina. Koko ajan kerääntyy lisää. Tein mustien marjojen jälkimehusta aivan ihanaa kiisseliä, kun lisäsin siihen kourallisen metsämansikoita.

Se viikonloppu oli todella täynnä ohjelmaa. Perjantaina tuli vieraaksi kuoro Virosta. Meillä yöpyi neljä naista. Sunnuntaina jumalanpalveluksen ja lounaan jälkeen kuoro lähti kotimatkalle Mariasisarten kautta. Yhteisö on pieni, vain kaksi sisarta. Sisaret olivat heidät kutsuneet, kun olivat kuulleet, että sunnuntaina seurueeseen liittyi myös Haapsalun piispa, kanttorin mies. Piispa piti hyvän saarnan kolmekielisessä jumalanpalveluksessa.
Lauantaina en kiireiltäni päässyt kuoron konserttiin, kun hoitoon tuli Mikaelakin. Sain kuulla kuitenkin konsertin YouTuben kautta. Vaikuttava esitys!

Hellehatun suojassa kerään taas uusia marjoja säilöttäväksi. Naakka yrittää osingoille vattupuskiin. Hätistellen sen pois. Haluan vatut  kuningatarhilloon. Simo on ahkeroinut mustikoita. Lisään siihen myös mansikoita. Talletin ne mansikka-aikaan pakastimeen juuri tätä varten. Kuningartarhillo on todella hillojen kuningatar.
Säilömisten lomassa levitän narulle lakanoita, mankeloin ja petaan sänkyjä uusia kävijöitä varten. Puuha ei lopu, mutta tämä on elämää.

Huomenna menemme tapaamaan Venäjältä Helsinkiin tulevia ystäviämme. He ovat kahden päivän matkalla. Yritän miettiä kuumeisesti mitä annamme lahjaksi eräälle ystävälle, joka aina muistaa meitä monin paketein. Hän lähettää niitä kävijöiden mukana, vaikka itse emme sinne matkustaisi.

Lentokentällä

Elämä on kohtaamisia ja jäähyväisiä. Välimatka ei estä yhteyttä. Veriside on vahva. Lukemattomat yhteiset muistot kiinnittävät sisarukset toinen toisiinsa kultaisin säikein. Tämän suomenmatkan aikana vain yhtenä päivänä sain olla sisareni kanssa. Se oli riemullinen päivä äitimme maalausten äärellä. Ne jaettiin sisarusten kesken ihanina muistoina äidistä. Jaettiin muitakin aarteita, kokemuksia. Otettiin myös paljon valokuvamuistoja. Kaikki lapsemmekin saimme samaan kuvaan. On harvinaista että ovat kaikki paikalla yhtä aikaa.
Taas kohta on aika hyvästellä rakas sisar. Hänen lyhyt lomansa hupeni synnyinseudulla, tutuissa ja muuttuneista maisemissa muiden sukulaisten lähellä. Minulla oli talo täynnä lastenlapsia, enkä voinut irrottautua Lahteen. Sääli.
Istun lentoaseman aulassa ja odotan häntä ja muita saattajia. Ilo sekoittuu haikeuteen. Mieleen tulvahtaa monet matkat Kanadaan. Kuinka auliisti hän aina palveli minua! En pysty sitä koskaan korvaamaan. Voin vain tuntea kiitollisuutta ja rakkautta.

Nyt se alkoi

...siis säilöntä.
Mansikoita on ostettu monta laatikollista ja talletettu purkkeihin ja purnukoihin, kellariin ja pakastimeen. Yksi laatikollinen  säilöttiin parhaalla mahdollisella tavalla eli lastenlasten vatsoihin.
Eilen tein 8 litraa kuningatarhilloa. Nyt on kesän kiireisin aika. Marjat kypsyvät puutarhassa ja kohta alkaa mehujen valmistus.

Tein inventaariota kellarissa. Kauhistuin. Nyt sukulaiset apuun: Entiset tölkit on saatava pois uusien tieltä! Siellä on muutakin vuosikertaa kuin 2014... Toisaalta kyllä ne vielä hyviä ovat. Minun hilloni eivät ainakaan homehdu, tai vain aniharvoin, kun steriloin purnukat huolella.
Ehkä jotakin voisi tehdä pullo- ja purkkisuman estämiseksi. Mitä? En voi jättää marjoja pensaisiinkaan. Pitäisikö hakata muutama pensas maan tasalle?

Tapahtumien Pärnu

Torstai on toivoa täynnä, samoin mielemme, kun lähdimme matkalle Viroon.  Pyysimme lähtiessämme varjelusta kotiin ja matkalle. Sitä tarvittiinkin. Naapuri viestitti että meillä oli unohtunut makuuhuoneen ikkuna auki. Hän yritti vetää sitä kiinni ja lupasi pitää taloa silmällä. Kaikki olikin kunnossa palatessamme. Vaikka kirjoitin matkastamme jo Pärnussa, en julkaissut sitä viestiksi varkaille, onneksi en. Olisi ollut liian helppo tulla sisään.
Meillä oli matkaseurana tuiki tuntemattomia ihmisiä, mutta meillä oli toisemme. Se riitti. Tallinnassa meitä odotti Pärnun opas, joka elävöitti matkaa hauskoilla jutuillaan ja valtavalla tietämyksellään. Määränpäämme oli Viking hotelli. Sen sokkeloisia käytäviä harhailimme huonettamme haeskellen. Edellisenä päivänä oli avattu uusi kylpyläosasto. Siihen tutustumisessa ja kokeilemisessa meni mukavasti muutama tunti. Hierovat laitteet tekivät tosi hyvää kipeille lihaksille. Illalla jaksoimme vielä käydä kummipoikamme mummoa katsomassa. Hän ilahtui käynnistämme. Istuimme hetken ja hän sai purkaa sydäntään. Palasimme kaupan kautta hotelliin.

Perjantai oli aurinkoinen. Aamiaisen jälkeen menimme kiertoajelulle. Opas kertoi mielenkiintoisia asioita Pärnun historiasta ja nykypäivästä. Pääsimme ostoksille hienoon tehtaanmyymälään, joka tekee tekstiilejä mm. Ellokselle ja Ikeaan. Olisi tehnyt mieli ostella kaikkea, mutta kotiin kuljettamisen hankaluus lisäsi ostoksiin harkintaa. Opas vei meidät valtavaan tukkuliikkeeseen, minne ei yleisesti tavalliset ihmiset pääse. Viimeinen kohde oli Pärnun suurin kauppakeskus. Tyytyväisinä palasimme hotelliin antoisan retken jälkeen. Hotellissa söimme 3,5 euron lounaan, mihin kuului peräti kolme eri keittoa, voileivät ja jälkiruoka. Mainoksessa luki, että syö niin paljon kuin haluat. Kaikki sai itse valita. Vaihtoehtoina oli seljanka, hernekeitto ja kylmä punajuurikeitto. En maistanut hernekeittoa, mutta muut olivat erittäin maukkaita. Aion kokeilla punajuurikeiton tekemistä kotona. Keiton pohjana oli kefiiri. Aineksina oli punajuurien lisäksi keitettyä kananmunaa, perunaa ja hapankurkkua.
Tämän jälkeen oli hemmottelun vuoro. Simolla leikattiin hiukset. Hän lähti sitten uimaan. Minä jäin pariksi tunniksi saamaan käsi- ja jalkahoitoa.
Kevein jaloin lähdimme ystävämme Hilman luo. Siellä oli myös  kaksi muuta hänen ystäväänsä. Aika kului hetkessä. Hilma ei olisi päästänyt meitä millään hotelliin. Palasimme kävellen puistojen halki. Pärnu on todellinen puistojen kaupunki. Matkan varrella joissakin puistoissa oli esillä kivestä ja metallista tehtyjä veistoksia. Myös pari valtavan suurta kaatunutta puuta oli kekseliäästi jalostettu taideteoksiksi. Kävely kannatti.

Lauantain aloitimme verkalleen ja hitaasti heräillen, kun yö oli pitkällä ennen kuin pääsimme nukkumaan. Kävelimme pienen matkan keskustaan ja kello 11 alkoi Inkeritalolla Hilman juhla. Hän täytti sinä päivänä 90 vuotta. Suomesta oli tullut peräti 7 henkeä toivottaman onnea ja pitämään puheita. Minäkin muistelin menneitä aikoja ja ystävyyttämme jo vuosikymmenten takaa, johon  kuuluivat molemminpuoliset vierailut, puhelut ja kirjeet. Lausuin muutaman runon. Juhla oli hieno tilaisuus. Neljän tunnin päästä me suomalaiset jatkoimme juhlaa Hilman läheisten kanssa hotellissa kolmen ruokalajin aterialla. En ole eläissäni syönyt niin maukkaita alkupaloja. Virolaiset osaavat myös koristamisen taidon. Juhlapöytä oli kuin taideteos.
Juhlista saimme kyydin erään iäkkään ystävämme Tyynen luo. Ikä on tuonut tullessaan monia vaivoja. Polvien särky ja huimaus eivät anna kovin paljon liikkua ulkona. Hän on todella upea ihminen, kovia kokenut, mutta niiden jalostama. Toivoisin hänelle onnellisen, hyvän ja turvatun loppuelämän. Palasimme hotellille linja-autolla. Sen käyttö on 65 vuotta täyttäneille ilmaista, myös turisteille. Viime käynnillä eräs matkustaja kertoi tästä.

Loppuilta kului pakkaamisen merkeissä. Simo ei olisi millään uskonut kaiken mahtuvan laukkuihin. Se onkin taitolaji, sain kuin sainkin laukkuihin niin hirssit kuin lamput ja jopa tyynynkin. Kaikki.
Pärnu itki sunnuntaina lähtöämme, sanoi opas. Mutta ilosta itki kotimaakin, kun tulimme. Sateet eivät meitä haitanneet, ne tulivat aina silloin, kun olimme sisällä tai autossa.
Monivaiheinen matka säilyy muistoissa aina.

Rukalla

Kolea viikko meni pojan perheen kanssa Rukan tienoilla lenkkeillen ja poroja väistellen ja jylhiä maisemia ihaillen. Luonto on mykistävän kaunis. Minua ei haitannut, vaikka lämmintä oli joinakin päivinä vain 9 astetta. Jaksoin paremmin vaeltaa luontopoluilla, kun ei kuumuus väsyttänyt. Tarvittaessa voi aina lisätä vaatetusta. Pieni nelivuotias Aadakin oli innolla mukana kaikessa, kelkkamäessäkin. Lapsista kelkkailu olikin parasta huvia. Laskivat huimaa vauhtia Rukan huipulta kourua pitkin alas. Siihen eivät kyllästyneet ollenkaan. Hissilippuihin upposi rahaa. Minäkin kävin kahdesti huipulla, mutta tulin hissillä myös alas. Kelkkaan en olisi suin surminkaan mennyt. Maisemat olivat ylhäällä upeita katsella.
Eräänä päivänä kävimme suurpetotarhassa varsinkin karhuja katsomassa. Ketut, sudet ja ilvekset eivät niinkään kiinnostaneet, poroista puhumattakaan. Niitä näki riittämiin muutenkin. Karhuja ei luonnossa näe. Tarhan perustajalle olivat karhut kesyyntyneet niin hyvin, että mies otti karhun mukaansa marjastamaankin. Sai olla apajilla rauhassa muilta marjastajilta.
Hieno kokemus oli myös Kuusamon kirkkoon tutustuminen. Se on suuri ja huolella hoidettu kirkko kuten ympärillä oleva hautausmaakin. Opas kertoi antaumuksella historiasta. Kirkossa oli meneillään tulevan konsertin harjoitukset ja jäimme niitä kuuntelemaan. Hievahtamatta istuivat kaikki, pienimmästä suurempaan. Se oli voimaannuttava tuokio. Aikaisemmin olimme tutustuneet rajaseutukirkkoon. Nykyään se toimii kerran kuussa pidettävien jumalanpalvelusten lisäksi myös seurakunnan leirikeskuksena. Nytkin siellä oli meneillään rippikoulu.

Viikko hurahti nopeasti. Emme kovin paljon ehtineet viettää aikaa upeassa kelohuvilassa, kun olimme aina menossa. Sauna kyllä lämpeni tiheästi. Kerran maalasimme lasten kanssa akvarelleja ja pari kertaa pelasimme rummikubia miniän kanssa. Laittelin ruokaa vasta illansuussa retkien jälkeen. Ihmeen hyvältä mummon ruoka maistui myös lasten suussa.
Rannassa oli kota. Siellä istuimme vain kerran makkaraa paistaen. Paistaminen kuului kyllä vaelluksilla ohjelmaan. Kuuma makkara on oivallinen välipala retkillä. Minulla taisivat nämä olla kesän ainoat makkarat, mutta hyvällä halulla ne söin.
Ihmeekseni sain rauhalliset yöunet ilman kipuja. Myös Simo nukkui tavallista paremmin. Ihmettelin nukummeko sittenkin kotona verisuonten päällä, kun jatkuvasti kolottaa. Asiaa pitää alkaa tutkia.

Helle oli ja meni

Kesä käväisi sen verran, että sain matot pestyksi hellesäässä. Aurinko kuivatti ne hetkessä. Innostuin pesemään myös saunan, kun ostin uudet, tehokkaat välineet. On mukava kylpeä puhtaassa ja tuoksuvana saunassa. 
Sateisessa ja kylmässä säässä yritän nyt parantaa hankaamisesta ja nostelemisesta kipeytyneitä kolottavia jäseniä.
Sain ilokseni taas lastenlapsia tälle viikolle. Sunnuntaina otimme heidät serkkunsa rippijuhlista mukaan. Heitä ei kylmä ilma haittaa, uimaan pitää päästä. Kuuma sauna on joka ilta odottamassa kylmästä tutisevia uimareita. Minäkin uskalsin vihdoin heittää talviturkin.

Kirjoittaminen on jäänyt vähiin. Aika kuluu lasten kanssa tarkkaan. Iltaisin uni maittaisi, jos kivulta saisi heti unen. Täytyy suggeroida itsensä levolliseksi, rauhoittaa jokainen kipeä nivel. Silkkivillan lämpö ranteessa ja villahuivi hartioilla lievittävät kipua. Yö antaa uudet voimat. Joka aamu on tarjolla uusi armo.

Keskikesän juhla

Sateinen juhannus on muisto vain. Vietimme kahdestaan hiljaiseloa kotona. Satoi, mutta se ei meitä haitannut neljän seinän sisällä. Loviisassa pystytettiin juhannussalko, aurinko näyttäytyi sopivasti. Suolatorilla tanssittiin ja poltettiin kokko, mutta ne olivat muiden huvia, me oleilimme vain kotona. Salko on pystyssä koko kesän ja sen kasvit kuivuvat kesätuulessa ruskeiksi.
Sunnuntaina oli upea sää, kuin tilauksesta meille, kun lähdimme sukuloimaan ja tapaamaan tuttuja. Vietimme myös aikaa Sanaa kuunnellen. Lahteen ajaessa saimme ihailla pientareilla kasvavia luonnonkukkia ja sinne levinneitä lupiineitakin. Värien harmonia oli kaunista katseltavaa vihreitä peltoja ja puita vasten. Joku tienpätkä oli kuin varta vasten reunustettu istutuksilla, kun siellä heilimöivät upeat heinät. Isänmaamme on sanomattoman kaunis. Keskikesä antoi parastaan, värit hehkuivat raikkaina, kukat tuoksuivat. Tuntui juhlalta.

Kylmä ja sateinen kesä on antanut nauttia pitkään monista kukista, mitkä muuten kukkivat vain hetken. Pihamme iirikset ja syreenit alkavat vasta nyt lakastua. Sopivassa paikassa kasvaneet kielot tuoksuvat vieläkin. Vaikka rakastan talvea yli kaiken, on myös kesä ihanaa aikaa. Sen kiihkeä kasvuvauhti ja hehkuvat värit mykistävät. Kesän jälkeen tulee upea syksy. Sekin antaa uutta ihailtavaa. Keväässä nautin heleistä vihreän väreistä. On lahjaa että vuodenajan vaihtuvat, aina on uutta odotettavaa.

Sataa ja tuulee

Kesä on pitänyt minut kiireisenä. Meillä oli 11 päivää lastenlapsia, kuuden  päivän ajan jopa kuusi lasta samaan aikaan. Mummoa kysyttiin koko ajan, ei tullut hukkahetkiä, ehkä lepokin jäi vähäiseksi.
Leivottiin herkkuja, tehtiin nokkossipsejäkin. Onneksi ilmat olivat vähän paremmat kuin nyt, päästiin joka päivä uimaan. Muita uimareita ei siellä kovin paljon ollut. Hampaat kalisten ja huulet sinisinä lapset pysyivät sinnikkäästi uimassa. Vahtimisen lomassa syntyi muutama runo. Myös kuusivuotias koulunsa syksyllä aloittava lapsenlapsi Erika kirjoitti itse vihkoonsa runon:

Kevät kesä syksy on
vuodenajat on
Koirat söpöjä on on on
niin ihania on

Ehdittiin tehdä monenlaista. Lasten spontaanit leikit olivat yllätystä täynnä. He laittoivat pystyyn sirkuksen harjoitukset ja esite siitä ilmestyi jääkaapin oveen. Serkkujen tutustuminen toisiinsa on parasta. Tietysti toisinaan tuli pientä ja isompaakin nahistelua, mutta ne selvitettiin kaikki. Elämänkoulua sekin.
Lapset jättivät jälkeensä melkoisen pyörremyrskyn leikkihuoneisiin. Sitä selvittelen vieläkin. Teen huoneissa vähän perusteellisempaa siivousta. Tuuletin vuodevaatteet ja pesin niistä osan. Lakanoita oli valtavat pinot, mutta ne kuivuivat hetkessä tuulen hulmuttelussa. Nyt ne ovat siistissä pinossa kaapissa odottamassa seuraavia käyttäjiä. Enää ei voisi tuulettaa, on satanut koko päivän. Iloitsen että kaikki menee aina hyvin. Eilen olin vähällä ottaa särkylääkkeen, mutta yö antoi uutta voimaa ja terveyttä.
Sain varteenotettavan neuvon tyttäreltä: tavaraa pitää karsia, on helpompi pitää järjestystä. Tiedossa on, mutta mutta...
Ei parane ainakaan kysyä lapsilta mikä lelu joutaisi poistettavaksi, sillä heidän mielestään ne kaikki ovat tarpeellisia.

Erilaisia odotuksia

Olen kirjoittanut tänne melko harvoin. Joku ystävistäni kaipaisi enemmän viestejä. On vaikeaa kirjoittaa, kun lukijakunta on perin erilaista. Joku haluaisi kuvauksia lapsista ja lastenlapsista, toinen taas pohdintoja elämästä, kolmas lukisi mielellään uusia runojani tai katselisi viimeisimpiä töherryksiäni. Kaiken lisäksi tunnen itseni perin väsyneeksi. Kotimme kattoremontti on venynyt viikkojen mittaiseksi, eikä vieläkään ole aivan valmis. Väsyn vaikka en remonttia teekään. 
Perjantaina laitettiin yläkerran vessaan sieltä poistetun kattoikkunan koloon villat ja kolo peitettiin levyllä. Siitä hommasta tuli valtava sotku, valkoista murua kaikki paikat täynnä. Unohdin matot vessan lattialle. Ne muuttuivat sinisestä valkoisiksi. Onneksi on vettä ja juuriharja. Nyt ne ovat pesunraikkaat taas, aurinko ja tuuli kuivattivat ne hetkessä.
Yläkerran ikkunoissa on valtavasti maaliroiskeita, kun maalasivat päätykolmioita ilman suojausta. Niiden rapsuttamisessa on iso työ. Tänään keräilin nurmikolle pudonneita nauloja ja muita roskia ja leikkasin nurmikon. Siirtelin parempaan talteen kesämökille menevät kourut ja tikkaat. Alkoi näyttää taas meidän pihalta. Kukat helottavat ruukuissa, omenapuut puhkeavat valkoisuuteen ja ikkunan alla tuoksuu väkevästi morsiusangervo. On ihana ottaa vastaan sunnuntai. Pihakeinussa katoksen alla saa vaikka pienet nokoset.
Olen nauttinut yksinolosta. Jokainen meistä tarvitsee aina välillä näitä latautumisen hetkiä. En tahtoisi kuitenkaan jatkuvasti olla yksin. Tarvitsen lähelleni rakkaitani, iloitsen heistä. On tärkeää että he tulevat käymään ja tuovat tullessaan tuoreen tuulahduksen.

Viime viikonvaihteen matka Saarenmaalle on mukava muisto. Huomasin että nykyisin palautuminen matkasta kestää entistä kauemmin. Matkallakin nukahtelin bussissa herkästi. Ikääntyminen alkaa tuntua. En kai ole jo vanha.
Positiivareissa oli kirjoitus: "Kun luulee olevansa jotakin, lakkaa tulemasta joksikin."  Se pätee tosi moneen asiaan, mutta ei tähän vanhenemiseen sentään. Harmi.

Esiintymisiä pukkaa

Minua pyydettiin esittämään muutamia runojani Senioreiden tiistaisessa kuukausipalaverissa. Olen opetellut viisi runoa, ettei tarvitse joka sanaa kirjasta lukea. Mikään lausuja en ole, vaikka jotkut sanovat kuuntelevansa minua mielellään. Kaksi runoa tähän tilaisuuteen olen ottanut tulevasta, vielä tekoasteella olevasta kirjastani ja loput on näissä jo julkaistuissa.

Torstaina  on toisenlainen tilaisuus, Senioreiden kirjallisuuskerho. Lupauduin vihdoin useiden pyyntöjen jälkeen kertomaan kirjojeni taustoista. Epäilen ettei kiinnostusta ole tarpeeksi, mutta se nähdään sitten. Kokosin hajanaisia ajatuksia paperille esitykseni tueksi. Otan mukaan muutamia, molemmissa kirjoissa käytettyjä maalauksia ja maalauksista tehtyjä kortteja. Luen sielläkin joitakin runoja esiteltävistä kirjoistani. Ehkä syntyy keskusteluakin, niin on ollut tapana ainakin muiden kirjojen kohdalla.

Tulevana viikonloppuna teen matkan Saarenmaalle. Uskon että sielläkin on tilaisuus lukea runoja. Matkalaisia on iso joukko ja kaikki ovat tuttuja toisilleen. Matka on pitkä ja tarvitaan ajankulua.  Runot auttaisivat asiassa jonkin verran. Siitä on hyvää kokemusta muilta vastaavilta matkoilta.

Äitienpäivä

Aina se yllättää erilaisuudellaan. On silti jotakin toistuvaa, jokavuotiset valkovuokot. Niitä keräsin lapsena itsekin äidille, niistä kirjoitin runoja. Ne kuuluvat kevään juhlaan.
Ympärilleni kokoontui suuri joukko jälkikasvua perheineen, kaikkiaan 19 henkeä, vaikka monta puuttui. Vilinää riitti koko päiväksi ja ruokaakin oli kylliksi. Nyt ei tullut tuttua etukäteistilausta jauhelihakastikkeesta, eikä sitä ollut valmiina. Tein sen silti, että kaikki saivat herkkuaan.
Touhukas tytär Sini toi kotoaan laitteen munkinpaistoon ja pihalla syntyi valtavat kulholliset herkullisia munkkeja. Kaikki tekivät kauppansa viimeistä munkkia myöten. Vappuna ei niitä saatukaan.
Tänä vuonna jokavuotinen äitienpäiväapeus, riittämättömyyden tunne tuli vain hetkeksi ja  jo etukäteen. Juhlapäivänä ja sen jälkeen oli vain väsymykseen sekoittunutta iloa. Ehkä jo vähitellen alan oppia armollisuutta itseäni kohtaan? Ymmärränkö vihdoin ettei minulta vaadita enemmän kuin mihin pystyn? Riitän tällaisena. Olen jopa hyvä.
Parasta oli lasten yhteinen riemu, kun he keksivät aina uusia leikkejä ja tekemistä. Serkut ovat toisilleen suuri rikkaus.
Heidän leikkinsä jäivät levälleen pitkin yläkerran huoneita muistuttamaan että en ole yksin. Olen rikas mummo. Ehkä kesällä opettelemme tavaroiden paikoilleen asettamista, kun lapsenlapset tulevat lomalle mummolaan.

Pajunvitsa

Keväällä valkoisia hankia vasten olivat pajupensaiden punaiset varret kuin valtavat kukat. Palmusunnuntaina teimme pajusta virpomavitsoja. Paju taipuu moneksi. Siitä saisi ihania koreja ja taideteoksia tai vaikkapa tilanjakajan pihalle, jossa tuoksuherneet voisivat kiipeillä kaunistaen pihaa. Pajun varsi on luja ja taipuisa.

Samaa ei voi sanoa minusta. Jokapäiväinen voimistelu on unohtunut melkeinpä vain kerran viikossa olevaan vesijumppaan ja nyt sekin on ohi tältä vuodelta. Aamulla ennen sängystä nousemista yritän sentään venytellä. Olen silti jäykkä. Samaan aikaan saan pelätä luiden haurastumista, kun en juo maitoa ja kalsiumtaso on aivan liian matala. Kolottaa. Läheskään joka päivä en muista käydä edes sauvakävelyllä.
Muutama kuukausi sitten aloitin jokaisen aamun puolen tunnin jumpalla. Voin paljastaa salaisuuden: jos jää yksi kerta väliin, on se toinen kerta jo helpompi unohtaa...
Miten voin unohtaa tärkeimmän, oman hyvinvointini? Ruoka kyllä maistuu. Meren ja metsän antimet hellivät meitä joka päivä. Ne ovat aivan liian hyviä ja otan aivan liian isoja annoksia. Kiloja kertyy, muhkuraista appelsiini-ihoa, selluliittia, kun en säästele kermaa enkä voita.

Kävin tänään hierojalla. Kuinka hän löytääkin ne kaikkein kipeimmät kohdat. On niillä rajoilla kestääkö kivun vai onko se sittenkin nautinnollista kipua. Hänellä on hoitavat kädet ja viisaita neuvoja. Sain uutta intoa itseni hoitamiseen.
Tänään aloitan voimistelun.

Tänään tällaista

 

 

 Kevät odottaa vielä. Välillä on sateista ja koleaa, toisinaan aurinko antaa parastaan. Kaikki saattaa muuttua hetkessä. Samanlainen on mieli, se muuttuu äkkiä ilosta apeudeksi. Siihen ei tarvita kuin joku heikko ihminen, joka haluaa satuttaa toista. Sellaisen kohtasin vesijumpassa. Hän rinnasti kirjani roskakoriin, eikä olisi sallinut annettavan sitä opettajallemme lahjaksi, vaikka opettaja on runojen ystävä. Tämä kirjani ivaaja olisi halunnut itse valita jonkin muun lahjan. Astuin siis hänen varpailleen. Suurin osa ryhmäläisistä oli kirjani kannalla. On varmaan parempi etten toista tämän ihmisen ilkeitä sanoja, enkä muistele niitä. Olisi parasta antaa hänelle anteeksi, sillä hän ei ehkä tiennyt mitä teki...

Maalasin tuon puun. Se kuvastaa tämän hetken tilannettani. Kokoan itseäni palasista. Elämässä on kaikesta huolimatta iloa ja värejä, enkä anna pahansuovan ihmisen sittenkään ottaa valtaa minussa.

Kohta koko asia on vain häviävä haalentunut muisto kuin tuo alla oleva maalaus. Aina jää jokin jälki, elämän arvet on jokaisen kannettava ja elettävä niiden kanssa.

 

Muistopäivä

Tänään on kulunut tasan neljä vuotta äitini kuolemasta. Valitsin tähän oheisen äidin maalaaman kuvan muistuttamaan hänen rakkaudestaan. Kuvassa on voimaa ja herkkyyttä yhtä aikaa. Sellainen oli myös äiti.

Viikko sitten kirjoitin tulevasta tilaisuudesta, jossa kerroin äidistäni ja kirjastani Kuvin ja sanoin maalattu. Kuulijoita oli mukavasti. Palautteesta päätellen se tilaisuus kannatti pitää. Uskon että myös äiti olisi ollut iloinen.


Tänään ovat olleet pikkunoidat liikkeellä runsain joukoin. Kuusi noitaa pyrähti ovellemme kerralla ja ovikello pirisi monta kertaan päivän mittaan.
Kaksi perinnettä taitaa mennä hieman sekaisin. Noidat eli trullit kuuluvat pääsiäislauantaihin ja läntiseen perinteeseen. Palmusunnuntain virpominen on itäinen perinne, eikä silloin pukeuduta noidiksi. Alun perin virvottiin vain sukulaisia ja naapureita ja pääsiäisenä haettiin palkaksi muna. Nyt monella pikkulapsella on kaksi lähekkäistä päivää kerätä korinsa tai kahvipannunsa täyteen herkkuja.
Minäkin jouduin kuljettamaan pientä pääsiäispupua, lapsenlasta, kun häntä ei voinut lähettää yksin matkaan. Tullessaan mummolaan hän oli varustautunut hienolla pupupuvulla ja höyhenillä oksia varten, enkä voinut tuottaa hänelle pettymystä. Askartelimme muutaman oksan valmiiksi ja niin hän soitteli ovikelloja. Joka ovella hän sai hyvän ja runsaan vastaanoton. Eräs vanha pappa sanoi: "Jag har ingenting." Sekään ei haitannut, vaan pappa sai silti oksan ja molemmille tuli hyvä mieli.

Kirjat julkisiksi

En ole pitänyt kirjoille varsinaisia julkistamistilaisuuksia, en siis ole kutsunut lehdistöä paikalle. Sellaiseen olen liian vaatimaton. Muita tilaisuuksia on silti ollut. Myös Loviisan Sanomat julkaisi muualta saamansa aineiston perusteella jutun kirjastani minulta mitään kysymättä.
Kuulin tänään kirkossa ilmoituksen, että kerron keskiviikkona 25.3 kello 13.00 seurakuntakerhossa uudesta kirjastani Kuvin ja sanoin maalattu. Olin lupautunut kyllä menemään sinne, mutta en arvannut kaiken olevan näin julkista, ihan lehdessä ja saarnatuolista ilmoitettavaa. Tämä onkin ensimmäinen tilaisuus tämän kirjan osalta.
 
Aikaisemmin ilmestynyt kirja Tuulen sylissä on saanut jo kolme matineaa. Ensimmäinen oli viime pääsiäisen aikaan Elvi Sainomaan ja hänen runoryhmänsä esittämänä.
Kahdessa seuraavassa lausujana oli näyttelijä Maarita Mäkelä. Kesällä hän esiintyi galleria Theodorissa ja syksyllä Valkon kirkossa, jossa oli lisäksi harppu- ja huilumusiikkia ja harmonista laulua. Tilaisuudet olivat hyvin koskettavia.

On mukavaa kun ihmiset ottavat yhteyttä ja kertovat mitä kirjat ovat heille merkinneet. Kaikenlainen palaute on tervetullutta.

Perjantain peruja

On ollut hieman vaikeuksia saada liitetyksi kuvia sivuille. Blogin tekeminen on uutta ja kaikki on opeteltava alusta asti.
Laitan tähän maalauskurssilla tehdyn työni. Kuvasta on vaikeaa saada juuri sellaista kuin työ oikeasti on.
Alempana oleva valokuva kirjanpainajatoukan onkaloista puun pinnalla onnistui paremmin. Tein myös kuvaan liittyvän haikun. Haikussa pitää laskea tavuja. Ensimmäisellä rivillä on viisi tavua, toisella seitsemän ja kolmannella viisi tavua.

 

 

 

 

 

 

Haikea haiku
Kirjanpainaja
teki työnsä valmiiksi.
Minun on kesken.

 

 

Kuvallinen ilmaisu

Aloitin uuden blogin ja kerroin välilehdessä Kirjojani joitakin ajatuksia kirjoittajan taipaleeltani.
Nyt kerron lisää itsestäni kuvantekijänä. Korostan sitä että tämä on vain mieluinen harrastus. En pyri esittämään mitään, enkä luule itsestäni liikoja. Annetaan kaikkien kukkien kukkia.
Maalaan nopeasti ja suurilla vedoilla. Pikkutarkat maalaukset eivät ole minun juttuni. Käytän enimmäkseen voimakkaita värejä. Kriitikko kehotti toisenlaiseen tyyliin nähtyään vuosinäyttelyssä herkän vaalean maalaukseni kirkassävyisen vieressä. En kahlitse kuitenkaan itseäni mihinkään suuntaan, vaan annan hetken viedä.
Lastenlapset ovat mielissään kun teemme kuvia yhdessä. Myös he ovat opettajiani varsinkin aitoudessa ja spontaanisuudessa. Heillä syntyy toisinaan mestariteoksia. Toisaalta kaikki heidän maalauksensa on tietyssä mielessä ainutlaatuisia. Heidän kanssaan kävin samoja polkuja kuin itse kuljin, paitsi emme maalaa öljyväreillä. Aluksi maalasimme petsiväreillä, nyt käytämme akryyliä. Käytän yleensä itse ja myös heidän kanssaan kangaspohjia. Ostan valmiita isoja lehtiöitä, jotka leikkaan kahteen tai jopa neljään osaan. Pingotan kankaat pahville maalarinteipin avulla. Jotkut pitävät turhana tuhlauksena antaa pienten lasten maalata kankaalle. Arvostan heitä niin paljon, että sallin heille hyvät välineet. Minulla on myös kiilapohjaisia maalauspohjia, mutta ne vievät niin paljon tilaa, että en halua niitä kovin paljon käyttää. Jotkut lapset ovat sitä mieltä, että vain kiilapohjaiset ovat oikeita ja annan heidän joskus käyttää niitä. Myös akvarellipaperille on kiva tehdä kuvia. Jälki tulee erilaista, vaihtelu virkistää.

Aloitin maalaamisen vuonna 2000  käyttämällä öljyvärejä. Maalailin jonkin vuoden itsekseni kunnes huomasin kansalaisopiston ohjelmassa maalauskurssin ja ilmoittauduin sinne. Aino Ulmanen oli energinen ja innostava opettaja. Hänen tunneillaan ei kukaan tehnyt huonoja töitä, joka työstä Aino löysi jotakin kiinnostavaa. Hän sai jokaisen meistä uskomaan itseensä. Vuolimme itsellemme työvälineen kaislankorresta ja käytimme petsivärejä maalaamiseen. Muutaman vuoden kuluttua ryhmä siirtyi maalaamaan akryyli- tai öljyväreillä. Kaipasin petsejä ja käytin niitä kotona.
Kurssilla käyntini muuttui satunnaisesti ja loppui välillä kokonaan kunnes aloitin syksyllä vuonna 2014 maalaamisen kansalaisopistossa uudelleen Ilona Valkosen ohjauksessa. Samaan aikaan alkoi seurakunnan pitämä maalauskurssi, jota veti kanttori ja kuvataiteilija Suvi af Hällsröm. Sain uutta intoa ja maalauksia alkoi syntyä tiuhaan tahtiin. Suvi luki aluksi kirjaa ja sen pohjalta maalattiin sitä mitä sisimmästä kumpusi. Välillä hän laittoi levyn soimaan ja sävelet avasivat tien maalauksille. Olen erittäin iloinen näistä kursseista.
Myös taideyhdistyksellä on kerran kuussa luovaa maalausta. Viime viikolla osallistuin sinne ensimmäistä kertaa. Näyttelijä Maarita Mäkelä lausui maalauksen sytykkeeksi Risto Rasan runon. Tein tämän ohjatun aiheen lisäksi kaksi muuta työtä ja suurin niistä on opettajan Pirkko Junttilan mielestä sopiva kevään näyttelyyn.
Olen saanut lisättyä jokaiselta kurssilta maalauksia nyt tekeillä olevaan runokirjaani. Intoa riittää ja sivuja syntyy. Ongelma on siinä miltä kuva näyttää valmiissa kirjassa. Vaikka näytöllä olisi kuinka hyvä kuva, ei se toistu aina kirjassa samanlaisena. Tästä on karvaita kokemuksia ensimmäisen kirjani osalta.