Aina se yllättää erilaisuudellaan. On silti jotakin toistuvaa, jokavuotiset valkovuokot. Niitä keräsin lapsena itsekin äidille, niistä kirjoitin runoja. Ne kuuluvat kevään juhlaan.
Ympärilleni kokoontui suuri joukko jälkikasvua perheineen, kaikkiaan 19 henkeä, vaikka monta puuttui. Vilinää riitti koko päiväksi ja ruokaakin oli kylliksi. Nyt ei tullut tuttua etukäteistilausta jauhelihakastikkeesta, eikä sitä ollut valmiina. Tein sen silti, että kaikki saivat herkkuaan.
Touhukas tytär Sini toi kotoaan laitteen munkinpaistoon ja pihalla syntyi valtavat kulholliset herkullisia munkkeja. Kaikki tekivät kauppansa viimeistä munkkia myöten. Vappuna ei niitä saatukaan.
Tänä vuonna jokavuotinen äitienpäiväapeus, riittämättömyyden tunne tuli vain hetkeksi ja jo etukäteen. Juhlapäivänä ja sen jälkeen oli vain väsymykseen sekoittunutta iloa. Ehkä jo vähitellen alan oppia armollisuutta itseäni kohtaan? Ymmärränkö vihdoin ettei minulta vaadita enemmän kuin mihin pystyn? Riitän tällaisena. Olen jopa hyvä.
Parasta oli lasten yhteinen riemu, kun he keksivät aina uusia leikkejä ja tekemistä. Serkut ovat toisilleen suuri rikkaus.
Heidän leikkinsä jäivät levälleen pitkin yläkerran huoneita muistuttamaan että en ole yksin. Olen rikas mummo. Ehkä kesällä opettelemme tavaroiden paikoilleen asettamista, kun lapsenlapset tulevat lomalle mummolaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti