Olen kirjoittanut tänne melko harvoin. Joku ystävistäni kaipaisi enemmän viestejä. On vaikeaa kirjoittaa, kun lukijakunta on perin erilaista. Joku haluaisi kuvauksia lapsista ja lastenlapsista, toinen taas pohdintoja elämästä, kolmas lukisi mielellään uusia runojani tai katselisi viimeisimpiä töherryksiäni. Kaiken lisäksi tunnen itseni perin väsyneeksi. Kotimme kattoremontti on venynyt viikkojen mittaiseksi, eikä vieläkään ole aivan valmis. Väsyn vaikka en remonttia teekään.
Perjantaina laitettiin yläkerran vessaan sieltä poistetun kattoikkunan koloon villat ja kolo peitettiin levyllä. Siitä hommasta tuli valtava sotku, valkoista murua kaikki paikat täynnä. Unohdin matot vessan lattialle. Ne muuttuivat sinisestä valkoisiksi. Onneksi on vettä ja juuriharja. Nyt ne ovat pesunraikkaat taas, aurinko ja tuuli kuivattivat ne hetkessä.
Yläkerran ikkunoissa on valtavasti maaliroiskeita, kun maalasivat päätykolmioita ilman suojausta. Niiden rapsuttamisessa on iso työ. Tänään keräilin nurmikolle pudonneita nauloja ja muita roskia ja leikkasin nurmikon. Siirtelin parempaan talteen kesämökille menevät kourut ja tikkaat. Alkoi näyttää taas meidän pihalta. Kukat helottavat ruukuissa, omenapuut puhkeavat valkoisuuteen ja ikkunan alla tuoksuu väkevästi morsiusangervo. On ihana ottaa vastaan sunnuntai. Pihakeinussa katoksen alla saa vaikka pienet nokoset.
Olen nauttinut yksinolosta. Jokainen meistä tarvitsee aina välillä näitä latautumisen hetkiä. En tahtoisi kuitenkaan jatkuvasti olla yksin. Tarvitsen lähelleni rakkaitani, iloitsen heistä. On tärkeää että he tulevat käymään ja tuovat tullessaan tuoreen tuulahduksen.
Viime viikonvaihteen matka Saarenmaalle on mukava muisto. Huomasin että nykyisin palautuminen matkasta kestää entistä kauemmin. Matkallakin nukahtelin bussissa herkästi. Ikääntyminen alkaa tuntua. En kai ole jo vanha.
Positiivareissa oli kirjoitus: "Kun luulee olevansa jotakin, lakkaa tulemasta joksikin." Se pätee tosi moneen asiaan, mutta ei tähän vanhenemiseen sentään. Harmi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti