Loviisan viikko

Tänään sataa lotisee, kuten säätiedotus ennusti. Tiesi sen etukäteen taas kerran.
Eilen oli hautovan kuuma päivä. Minulla oli tapaaminen torikahvilassa. Oli tarkoitus kirjallisin keinoin ja muistojenkin avulla avata Loviisaa, onhan menossa jokavuotinen Loviisan oma viikko. Tilasin viinerikahvit ja omistaja toi ne pöytään. Luukulle ei ollut asiaa. Siellä parveili valtavasti mehiläisiä. Ehdotimme huitomisen sijaan pyydystä. Siihen ei kahvilanpitäjä suostunut, nehän kuolee siihen. Hän syö joka vuosi 12 kiloa hunajaa ja haluaa syödä sitä edelleenkin. Viereisen pöydän mies oli kuullut saman tarinan jo kymmeniä kertoja ja alkoi jo väsyä siihen. Moinen mehiläisten parveilu taitaa karkottaa asiakkaat. Heitä ei siellä meidän lisäksi ollut. Joku kävi luukulla ja lähti äkkiä pois. Mekin joimme hätäisesti kahvimme naakkojen vielä naakiessa herkkuja jalkojen juuressa. Oli pakko mennä pitämään palaveria muualle. Runda Munkenin pihalta löytyi suojainen ja mukava paikka mehulasin äärellä.
Tiistaina, Loviisan päivänä, oli kaupungissa täysi hulina. Kaupunki tarjosi ohjelmaa ja monet muutkin osallistuivat tarjontaan. Elokuvan innostamana tehty Onnelin ja Annelin puisto oli yksi suosittu tapahtumapaikka. Siellä sai kuvauttaa ilmaiseksi itsensä erilaisina kirjan hahmoina reikätaulun takana. Tarjoilu pelasi myös. Olin unohtanut koko päivän samoin kuin illalla olleen tapahtuman, jossa kriitikko arvioi taideyhdistyksen näyttelytöitä. Minulla oli kolme työtä esillä ja sain pyyhkeitä mustista raameista, mitkä söivät taulujen tehoja. Minusta ne olivat juuri sopivat. Tauluja hän ei moittinut. Yksi tauluista jatkaa maakuntakierrokselle.

Jokaisella palaveriin osallistujalla oli paljon muistoja Loviisasta, kaksi naista oli täällä syntynytkin. Minun ensi päiväni Loviisassa alkoivat vauhdikkaasti vuonna 1973. Olimme muuttaneet omakotitaloon ja lapsille piti saada hiekkalaatikko. Kärräsin siihen hiekkaa, mutta sitten tulikin pikainen lähtö synnytyslaitokselle. Kolmannesta lapsestamme tuli loviisalainen, vaikka piti Porvoossa käydä synnyttämässä. Eikä hänen nimekseen tullut Loviisa, kun hän syntyi muutamaa päivää aikaisemmin. Tyttärelleen hän antoi toiseksi nimeksi muistona lapsuuskaupunkinsa nimen.
Juteltiin mielenkiintoisista loviisalaisista persoonista. Niitä tuntui riittävän. Minullekin eräs soitti kerran aamupuolella yötä ja pyysi etsimään itselleen vaimoa. Hän antoi ihan puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa löydettyäni sopivan. Oli kielen sekamelska, hän aloitti ruotsilla, välillä puhui saksaakin ja suomea myös. Mies kertoili elämäntarinaansa ja minä kuuntelin. Olisi ehkä pitänyt laittaa heti puhelu poikki, mutta haistoin hyvän novellin aiheen. Tunnistin miehen ja oli outo tunne seurata vuosien mittaan hänen elämäänsä. Minua hän ei tuntenut, oli vain summittaisesti valinnut numeron yön yksinäisinä tunteina.
Ilma alkoi viiletä ja piti vetää hartioille suojaa. Kotiin pyöräillessä tuli ihan vilu.

Perjantaiksi oli luvattu sateita ja päätimme käyttää hyväksi kuivan sään. Olimme tällä viikolla saaneet viime hetkellä kaikki karviaiset ja mustat viinimarjat talteen. Paljon oli jo tippunut maahan. Nyt niistä ei enää olisi ollut mitään kerättävää, kun tuli ihan rankkasade. Simo kaivoi perunoita ja saikin melkein kaikki säkkeihin ennen hämärää. Minä keräsin omenat ja haketin ne vuoroin perunanvarsien kanssa.
Tänä vuonna ei omenoista ole muuta kuin harmia, ovat aivan täynnä toukanreikiä. Tällaista ei vielä ole meille sattunut. Koko sato pitää hävittää. Se vähä mitä niissä on haukattavaa maistuu pahalle. Säästyn hillon keitolta. Aina on asioissa jotakin hyvää. Vielä on jäljellä muutama purkki viime vuodelta ja niitä en jakele pois. Onhan säilöntää riittävästi ollutkin. Sadan pullon raja tuli täyteen ja ylittyy roimasti, sillä vielä on pensaissa paljon punaisia viinimarjoja. Ne sentään kestävät sateet.
Kunhan minäkin kestäisin vielä muutaman maijallisen keittämisen...