Muistin aivan selvästi ja tiedän myös nimeltä ne kolme enoni lasta, jotka mainitsin ohimennen muutama päivä sitten otsikon Serkkuvoimaa alla. En silloin muistanut sitä yhtä, joka oli muuttanut ulkomaille. En myöskään maininnut enon kahta poikaa toisesta liitosta, vaikka heidät tapasin ainakin kahdesti ollessani jo aikuinen. Muutaman kerran vuodessa olimme enon kanssa jutelleet puhelimessa ja silloin hän kertoi myös lapsistaan. Tiesin heidät kaikki. Nyt en muistanut. Miten tuollaisen voikin unohtaa?
Juttelin sunnuntaina pari tuntia Kanadan sisareni kanssa. Hän pitää ihanasti yhteyttä. Hän epäili omaa muistiaan, kun oli lukenut kirjoitukseni. Ei tarvitse epäillä, kyllä vanhimman sisaren muisti petti. Taas.
Puhelun jälkeen jäin miettimään. Ajatus kiersi monta mutkaa ja kierrosta. Pitäisi aina olla tarkka siinä mitä sanoo tai kirjoittaa. Ehkä vanha sanonta tarkoittaa juuri tällaista tarkkuutta, siis se, että puhuminen on hopeaa, vaitiolo kultaa. Tosin sen lauseen voisi ymmärtää niinkin, että tuppisuuna oleminen olisi parasta. Ei toki. Punnittu puhe on paras.
Silti asia voi muuttua toiseksi sitä tarkoittamatta. Varsinkin kuulopuheesta tulee äkkiä tosi. Epähuomiossa sanottuja tokaisuja ei saa takaisin, saati sitten tarkoituksella muunnettua totuutta. Ne lentävät maailmalle kuin voikukan höytyvät tuulessa.
Monet riidat saavat alkunsa epäselvistä ilmaisuista, puolinaisista sanomisista. Eikä vaivauduta kysymään tarkennusta, vaikka sillä asia selviäisi, suututaan vaan tai aletaan pitää mykkäkoulua.
Silti asia voi muuttua toiseksi sitä tarkoittamatta. Varsinkin kuulopuheesta tulee äkkiä tosi. Epähuomiossa sanottuja tokaisuja ei saa takaisin, saati sitten tarkoituksella muunnettua totuutta. Ne lentävät maailmalle kuin voikukan höytyvät tuulessa.
Monet riidat saavat alkunsa epäselvistä ilmaisuista, puolinaisista sanomisista. Eikä vaivauduta kysymään tarkennusta, vaikka sillä asia selviäisi, suututaan vaan tai aletaan pitää mykkäkoulua.
No, myönnän kyllä että minulla on tästä jutusta jotakin omakohtaista hajua...
Sitäkin olen pohtinut, että mitä oikeastaan todella muistan lapsuudestani? Onko mieli muokannut asioita, vai olivatko tapahtumat juuri mielestä nousevan kaltaisia? Luulen muistavani jo vuoden vanhasta asti monia tilanteita ja silloisen kodin. Sellainen tuntuu aika mahdottomalta ja silti ne muistikuvat ovat hyvin
kirkkaat. Voivatko vanhempien kertomukset saada niitä aikaan?
Joitakin tilanteita minulla on ihan pimennossa ja ne taas toinen sisareni muistaa hyvin.
Sisarusparvessa voi olla samasta tapahtumasta useita erilaisia muistikuvia. Niitä on vaikea tarkistaa, jopa mahdotonta. Kuitenkin ne erilaiset näkemykset voivat kaikki olla tosia, sillä se on kunkin oma kokemus, jota ei ole syytä kyseenalaistaa.
Lapsuuden kesät olivat paljon pitempiä kuin nykyiset ja aina oli lämmin, silloinkin kun satoi kaatamalla ja juoksimme alasti sateessa. Talvetkin olivat oikeita talvia kinoksineen. Muistan ne ihanat pakkasilmat, kun teimme sisaren kanssa kodin koskemattomaan hankeen. Katselin tumman taivaan kirkkaita tähtiä hangella loikoillen. Keväinen valkovuokkoaika ei ollut vain nopea valkoinen lehahdus kuten nykyisin. Aina oli aikaa kaikkeen. Kiire oli tuntematon.
Nykyisin ei ehdi mitään, mutta se taas on toinen juttu, eikä liity muistamiseen muuten kuin sillä lailla, että aina saa haeskella papereita tai esineitä, kun ei muista mihin ne laittoi. Toisinaan sellaiseen etsimiseen tuhrautuu koko päivä.
Iän myötä alkaa nähdä ja kokea uudella tavalla. Joitakin asioita tekisi mieli kysyä ja tarkistaakin, jos vielä voisi. Enää ei voi. Isovanhemmat ovat kuolleet aikaa sitten, äidin vanhempia en ehtinyt edes tavata. Omat vanhempani ja myös monet muut sukulaiset ovat haudassa. He veivät mukanaan valtavan varaston tietoa.
Sama ongelma on jokaisella sukupolvella. Silloin kun vielä voisi kysyä, on monenlaisia esteitä. Ehkä ei halua rasittaa kysymyksillä, tai ei ehdi, ei muista, ei viitsi tai ei kenties uskalla kysyä. Sitten kun havahtuu kysymään, on liian myöhäistä.
On liian myöhäistä todella...
kirkkaat. Voivatko vanhempien kertomukset saada niitä aikaan?
Joitakin tilanteita minulla on ihan pimennossa ja ne taas toinen sisareni muistaa hyvin.
Sisarusparvessa voi olla samasta tapahtumasta useita erilaisia muistikuvia. Niitä on vaikea tarkistaa, jopa mahdotonta. Kuitenkin ne erilaiset näkemykset voivat kaikki olla tosia, sillä se on kunkin oma kokemus, jota ei ole syytä kyseenalaistaa.
Lapsuuden kesät olivat paljon pitempiä kuin nykyiset ja aina oli lämmin, silloinkin kun satoi kaatamalla ja juoksimme alasti sateessa. Talvetkin olivat oikeita talvia kinoksineen. Muistan ne ihanat pakkasilmat, kun teimme sisaren kanssa kodin koskemattomaan hankeen. Katselin tumman taivaan kirkkaita tähtiä hangella loikoillen. Keväinen valkovuokkoaika ei ollut vain nopea valkoinen lehahdus kuten nykyisin. Aina oli aikaa kaikkeen. Kiire oli tuntematon.
Nykyisin ei ehdi mitään, mutta se taas on toinen juttu, eikä liity muistamiseen muuten kuin sillä lailla, että aina saa haeskella papereita tai esineitä, kun ei muista mihin ne laittoi. Toisinaan sellaiseen etsimiseen tuhrautuu koko päivä.
Iän myötä alkaa nähdä ja kokea uudella tavalla. Joitakin asioita tekisi mieli kysyä ja tarkistaakin, jos vielä voisi. Enää ei voi. Isovanhemmat ovat kuolleet aikaa sitten, äidin vanhempia en ehtinyt edes tavata. Omat vanhempani ja myös monet muut sukulaiset ovat haudassa. He veivät mukanaan valtavan varaston tietoa.
Sama ongelma on jokaisella sukupolvella. Silloin kun vielä voisi kysyä, on monenlaisia esteitä. Ehkä ei halua rasittaa kysymyksillä, tai ei ehdi, ei muista, ei viitsi tai ei kenties uskalla kysyä. Sitten kun havahtuu kysymään, on liian myöhäistä.
On liian myöhäistä todella...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti