Viime päivinä olen juuttunut neulomiseen. Se on rentouttava harrastus. Neuloessa voi ajatella kaikenlaista tai kuunnella ohjelmia. Kunpa vain kädet ja olkapää kestäisivät ja joku tekisi juoksevat työt. Kymmenen sukkaparia on valmiina. Lankoja on korissa odottamassa uuden työn aloittamista, kun edellinen valmistuu. Tarvitsin erityistä lankaa ja menin etsimään kapiokirstusta. Tiesin siellä olevan. Sitä en muistanut kuinka paljon lankoja oli, huomasin ettei olisi tarvinnut ostaa ollenkaan. Arkku oli ääriään myöten täynnä pussukoita ja laatikoita. Ne oli syytä käydä läpi. Kuinka olin voinut tällaiset aarteet unohtaa. Löytyi kaikkea muutakin kuin lankoja.
Siellä oli kansiossa hoitotestamentin lomake. Sehän pitäisi täyttää nyt heti vastaisen varalle, eikä haudata arkun pohjalle. Tyhjänä se on merkityksetön. Nytkään ei vanhuksilla ole kovin hyvää odotettavissa, saati sitten kun minusta tulee tosi vanha, varsinkin jos sairastun vakavasti. En halua mitään sellaisia hoitoja, mitkä vain pitkittäisivät kärsimystä silloin,
kun toivoa paranemisesta ei enää ole. Tarvitsen vain hyvää perushoitoa ja kivunlievitystä. Siinä vaiheessa en voi ehkä enää itse hoidostani päättää. Nyt on ennakoitava tuleva tilanne.
Olin korjannut kaapin päältä paperikasan, kun oli vieraita tulossa ja sinne sekin unohtui. En ole niitä papereita kaivannut... Turhaa roinaa on valtavan paljon.
Tännekö olivat joutuneet vuosia sitten tekemäni riipukset ja avaimenperät, ne Simon ampuman hirven luista valmistetut. Niissä oli valtava hiominen, kun sen käsipelillä tein. Onneksi olivat tallessa. Ehkä tytöt haluavat itselleen muistoksi.
Arkkuun oli talletettu omalle isälleni tekemäni kortti, johon myös alakoululaiset Piio ja Pekko olivat tehneet omat tervehdyksensä kuvan muodossa. Vähän myöhemmältä ajalta on ekaluokkalaisen Sinin tekemä suurikokoinen kuvitettu kortti. Sen teksti sai kyyneleet silmiini. Pappa oli silloin jo hyvin sairas. Sini
kiitti häntä huolenpidosta, mutta sanoi ettei tarvitse meistä huolehtia, Jumala pitää huolen. Pappa saa rauhassa levätä. Ihanaa että sain ne kortit takaisin isäni kuoleman jälkeen. Ihmeellinen rakkaus kosketti uudelleen vielä vuosikymmenien takaa.
Siellä oli myös laatikko täynnä lehdistä leikattuja mietelauseita ja sarjakuvia. Ne oli lajiteltu aiheittain ja laitettu kuoriin. Into oli tainnut hiipua, sillä päällä oli paksu pino lajittelemattomia sekalaisia leikkeitä . Mitä varten olin nekin ottanut talteen ja kerännyt jopa vuosien ajan. Joukossa oli varmaan helmiä, mutta miksi olin leikellyt niitä niin valtavasti, ottanut myös mitäänsanomattomia. Vai onko niin että aika on muovannut minua paitsi ulkoisesti, se on muuttanut myös ajatteluani. Nyt puhuttelevat toisenlaiset asiat. Leikkeet joutuivat paperinkeräykseen. Eivät tosin kaikki. Kymmenisen vuotta sitten oli Timo Mäkelän sarjakuva Minun elämäni Hesarin sunnuntainumerossa. Siinä oli melkein aina omaan elämääni istuvia sattumuksia. Kävin ne kaikki vielä läpi, samalla huomasin miten ajattelen monista asioista yhä vielä ja yhä enemmän sarjakuvan tavalla. Taidanpa ostaa kirjan, kun sellainen on tästä julkaistu.
Arkun arvokkain asia olivat isäni mitalit ja niihin kuuluvat plakaatit. Ne on syytä laittaa raameihin jälkipolven nähtäväksi. Isäni oli yksi heistä, jotka olivat vuosikausia itsensä uhraten varmistamassa meille vapaata isänmaata. Hänkin kantoi sodan arpia, niitäkin mitkä eivät näkyneet päällepäin.
Luulen että minäkin olen saanut soluihini muiston sodasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti