Tammikuun tarinoita

On jo kohta eletty kuukausi tätä vuotta. Kovat pakkaset tulivat ja paukuttavat nurkkia. Tarvitsen niitä voidakseni sulattaa pakastimen. Flunssa esti aikeet kuitenkin. Talvi ei ole vielä ohi, tulee uusia pakkasia. 

Tämä on ollut hieno talvi, vaikka lunta olisi saanut olla enemmän. Olemme säästyneet pahimmilta liukkailta ja vesikeleiltä. Ne ovat kamalinta talvessa.
Meillä on ulkona puinen, lukitsematon laatikko talvipakastimena. Eläimet eivät sinne pääse, eikä muillakaan ole ollut sinne asiaa. Kaikki on pysynyt tallessa. Laatikkoa käytetään tuotteiden esipakastamiseen. Monta pakettia kalaa on nyt siirrettävä parempaan talteen, kun tulee lauhaa. Leivonnaiset on jo syöty. Huomenna teen uusia, kun on tulossa lapsia perheineen.

Olen saanut Virosta muutaman odottamattoman viestin ja niiden 
mukana on palautunut lähettämäni joulukortti. Yhden kortin 
mukana tuli lahjarahakin takaisin, saaja oli kuollut. Sisarentytär oli rehellinen, eikä itse pitänyt lahjaa. Joskus saan viestin kuolemasta muuta kautta ja jään ihmettelemään kuka sen joululahjan otti. Viime vuosina on tullut vähintään yksi kortinpalautus joulun jälkeen. 

Vuosia sitten kävimme eräässä Viron vanhainkodissa pari kertaa vuodessa. Ystävystyin erään mummon kanssa ja juttelimme paljon. Jätin kansliaan rahan sitä varten, että jos ystävä kuolee, he ostavat kukkasen haudalle. Eräällä käynnillämme oli veranta täynnä kukkia. Sain kuulla että tämä vanhus odottaa aitassa hautaamistaan. Silloin oli talvi ja aitta oli sopiva paikka odottaa. Pyysin nähdä ystäväni. Hoitajat aukaisivat aitan oven ja sytyttivät kynttilän ja jättivät minut aittaan. Sain hyvästellä ystäväni. Se oli syvä tapahtuma itselleni, vaikka ystävä ei siitä enää mitään tiennyt.

On aina erityinen kokemus, kun kuolema tulee lähelle. Silloin 
viimeistään huomaa ne vuodet, mitkä itse on elänyt ja sen miten 
vähän niitä on enää jäljellä. Arjessa ne vuodet muistuttavat monenlaisesta jo muutenkin. Välillä pitää leikellä tai muuten huoltaa, tutkia ja lääkitä. Kaikkea tulee.
Joskus ihan hätkähdän katsoessani peiliin: Maire - äitikö siellä onkin!

Myös onnentoivotukset laittavat ajattelemaan vanhuutta, ne jotka äskettäin kirjoitin 70 täyttäville ystäville. Onko heilläkin jo niin paljon ikää? Ei se näy. Minä olen ihan heidän kannoillaan, vaikka joskus mietin ihan tosissani, että milloin mahtaisin kasvaa aikuiseksi!