Minulla on ollut tapana viedä jonkun kerran vuodessa kynttilät Loviisan muistokivelle poisnukkuneiden muistolle. Omaisteni haudat ovat muualla. Sisareni huolehtii Lahdessa vanhempieni haudalle niin kukat kuin kynttilät. Tänä vuonna halusin sytyttää heille joulukynttilän omalle ikkunalaudallemme, havupedille. Näen lepattavan liekin ja samalla se muistuttaa rakkaistani. Ihmettelin kun kynttilä palaa ja palaa sammumatta. Mieheni olikin laittanut loppuun palaneeseen enkelilasiin patterilla toimivan kynttilän. Se on kestänyt kohta kaksi kuukautta.
Olkoon se liekkinä myös satavuotiaalle Suomelle ja varsinkin omalle isälleni, joka tänään täyttäisi sata vuotta ja äidille, joka jo edellisenä sunnuntaina olisi viettänyt 95 vuotisjuhlaa, jos he vielä eläisivät. Isäni kuoli 36 vuotta sitten ja äidin kuolemasta on kuusi vuotta.
Suurin osa sisaruksistamme kokoontui eilen Tampereelle veljeni luokse muistelemaan vanhempiamme ja kertomaan kukin omista lapsuusmuistoistaan. Se oli runsauden päivä kaikella tapaa. Saimme kuulla asioita, jotka olivat jo unohtuneet tai joita emme olleet edes tienneet. Nauroimme paljon. Tunsimme ihanaa lämpöä ja yhteenkuuluvaisuutta. Osalla meistä on hyvin erilaisia ajatuksia elämästä ja uskostam mutta sellaiset asiat olivat nyt taka-alalla. Olimme vain joukko Mairen ja Yrjön lapsia, miniöitä ja vävyjä. Päätimme jatkaa näitä kokoontumisia ja tehdä niistä perinteen.
Juttelimme myös sukuluettelon päivittämisestä. Joillekin veljille on syntynyt paljon lastenlapsia ja jopa lastenlastenlapsia. Vuosia sitten tekemäni luettelo on jo aikaa sitten jäänyt vajavaiseksi.
Luin tapaamisessamme kuusi vuotta sitten kirjoittajakurssilla kirjoittamani kirjeen. Tehtävänantona oli ollut kirjoittaa kirje joko elävälle tai kuolleelle ihmiselle, joka on rakas. Olin kirjoittanut isälle. Se on pitkä kirje, täynnä rakkautta ja kertomusta isän ja perheemme elämästä. Siinä oli asioita, joita nuoremmat sisareni eivät tienneet. On hyvä kertoa näitä, kun vielä muistamme. Kukaan ei tiedä miten pitkä aika kullakin on näitä vielä kertoilla.
Jukan ja Tiitan pöytä oli levitetty isoksi ja silti sinne ei mahtunut kaikki tarjottava. Heti tullessamme notkuva ruokapöytä odotti katettuna. Tiitalla oli höyryävä lohikeitto ja kaikenlaisia tykötarpeita. Söin peräti kaksi lautasellista keittoa ja sen kruunasi vielä Tiitan tekemä ihana ruisleipä ja Lean sillisössö, kuten hän herkullista sillisalaattiaan kutsuu.
Sisaret olivat leiponeet runsaasti kaikkia herkkuja ja Tiitallakin oli tehtynä valtava täytekakku. Minä vein tuliaisiksi kellarista hilloja ja mehuja ja meren antimia ja Muurlan lasisen kynttelikön.
olin etukäteen pyytänyt Lean tekemään puolestani leivonnaisia korvausta vastaan. Hän ei kuitenkaan koskaan ottaisi mitään itslleen, lahjoittaa vain, Eeva-Maria jakoi tekemänsä kortin kullekin ja siinä Lean saama teksti oli juuri tähän tilanteeseen sopiva. Kortissa kehotettiin ottamaan vastaan toisen antama lahja ilolla, koska se tuottaa myös antajalle iloa.
Tässä meillä monella onkin oppimista, ettei aina ajattelisi vastalahjan antamista.
Vasta iltamyöhällä olimme kotona ihanista kokemuksista rikkaina ja kaiken lisäksi kassit täynnä yli jääneitä herkkuja.
Olkoon se liekkinä myös satavuotiaalle Suomelle ja varsinkin omalle isälleni, joka tänään täyttäisi sata vuotta ja äidille, joka jo edellisenä sunnuntaina olisi viettänyt 95 vuotisjuhlaa, jos he vielä eläisivät. Isäni kuoli 36 vuotta sitten ja äidin kuolemasta on kuusi vuotta.
Suurin osa sisaruksistamme kokoontui eilen Tampereelle veljeni luokse muistelemaan vanhempiamme ja kertomaan kukin omista lapsuusmuistoistaan. Se oli runsauden päivä kaikella tapaa. Saimme kuulla asioita, jotka olivat jo unohtuneet tai joita emme olleet edes tienneet. Nauroimme paljon. Tunsimme ihanaa lämpöä ja yhteenkuuluvaisuutta. Osalla meistä on hyvin erilaisia ajatuksia elämästä ja uskostam mutta sellaiset asiat olivat nyt taka-alalla. Olimme vain joukko Mairen ja Yrjön lapsia, miniöitä ja vävyjä. Päätimme jatkaa näitä kokoontumisia ja tehdä niistä perinteen.
Juttelimme myös sukuluettelon päivittämisestä. Joillekin veljille on syntynyt paljon lastenlapsia ja jopa lastenlastenlapsia. Vuosia sitten tekemäni luettelo on jo aikaa sitten jäänyt vajavaiseksi.
Luin tapaamisessamme kuusi vuotta sitten kirjoittajakurssilla kirjoittamani kirjeen. Tehtävänantona oli ollut kirjoittaa kirje joko elävälle tai kuolleelle ihmiselle, joka on rakas. Olin kirjoittanut isälle. Se on pitkä kirje, täynnä rakkautta ja kertomusta isän ja perheemme elämästä. Siinä oli asioita, joita nuoremmat sisareni eivät tienneet. On hyvä kertoa näitä, kun vielä muistamme. Kukaan ei tiedä miten pitkä aika kullakin on näitä vielä kertoilla.
Jukan ja Tiitan pöytä oli levitetty isoksi ja silti sinne ei mahtunut kaikki tarjottava. Heti tullessamme notkuva ruokapöytä odotti katettuna. Tiitalla oli höyryävä lohikeitto ja kaikenlaisia tykötarpeita. Söin peräti kaksi lautasellista keittoa ja sen kruunasi vielä Tiitan tekemä ihana ruisleipä ja Lean sillisössö, kuten hän herkullista sillisalaattiaan kutsuu.
Sisaret olivat leiponeet runsaasti kaikkia herkkuja ja Tiitallakin oli tehtynä valtava täytekakku. Minä vein tuliaisiksi kellarista hilloja ja mehuja ja meren antimia ja Muurlan lasisen kynttelikön.
olin etukäteen pyytänyt Lean tekemään puolestani leivonnaisia korvausta vastaan. Hän ei kuitenkaan koskaan ottaisi mitään itslleen, lahjoittaa vain, Eeva-Maria jakoi tekemänsä kortin kullekin ja siinä Lean saama teksti oli juuri tähän tilanteeseen sopiva. Kortissa kehotettiin ottamaan vastaan toisen antama lahja ilolla, koska se tuottaa myös antajalle iloa.
Tässä meillä monella onkin oppimista, ettei aina ajattelisi vastalahjan antamista.
Vasta iltamyöhällä olimme kotona ihanista kokemuksista rikkaina ja kaiken lisäksi kassit täynnä yli jääneitä herkkuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti